Minä vain olen

Kesä

Lähdin aikaisin aamulla liikkeelle, kävelin pitkin ruohoista polkua
ja mietin miten mansikat tuoksuvatkaan, kuin suuri kimppu tuoksua;
sekoitus metsän makeaa ja lapsuuden pitkiä suvisia päiviä.
Tällaista mietin ja astelin eteenpäin kohti meren rantaa.

Vieressäni pusikossa rasahti, mikä ? Urospeura tempaisi polun poikki aivan edestäni. Pysähdyin ja jähmetyin ja katsoin.
Siinä se seisoi nyt kalliolla ja silmäili hyvin tarkkavaisesti minua.
Kohta, matkan päästä juoksi naaras myös sinne kalliolle. Katsoivat minua.
Seisoin hetken ja hyvin rauhallisesti jatkoin kävelyäni rantaan.
Tunsin itseni osaksi luontoa, kohtaaminen oli jotenkin tasavertainen.
Olo oli hiljainen ja kiitollinen.

Kun hiljaisena liikkuu luonnossa voi nähdä enemmän,
vailla mitään odotuksia vain ihmetellen ja vailla sanoja ajatukset
hetkessä..

Kesällä, jossain kaukana kaupunkien äänistä, metsässä voi koota itsensä
eheäksi. Sitä varmaan on loma parhaimmilaan, että löytää itsestään
jotain alkuperäistä ja kuitenkin niin tuttua että hymyilyttää.
Ja on aikaa, niinkuin joskus lapsena, kun vain makasi nurmikolla ja tuijotti
pilvien hassuja muotoja ja huikaisevan sinistä taivasta, tai makasi vanhassa puisessa pihakeinussa ruusu hiuksissa ja tunsi olevansa prinsessa tai keiju.

Päivä osaa itse luoda kulkunsa vailla lukujärjestyksiä, mieli kasvaa
niin avaraksi, että siellä on kuin suuri sininen tai vihreä jossa vain olen.
En tee mitään, minä vain olen )
Ja olen ehkä vähän kokonaisempi taas kerran.

Vanhoja värssyjä

Ystävien runoista ystävänpäivän aattona;

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on kädessä avain ja lukko.
Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteen."
Tällaisia runoja kirjoittelimme me n. viisikymppiset ystävillemme.
Runoja kaukaa, vanhoja kiiltokuvia kirjan sivuilla, runojen henki kuvasi sitä aikaa, jossa silloin lapsina elimme.

Yksi runokirjan runoistani, jonka oli kirjoittanut paras ystäväni kuului; Lapsi missä vaellat, missä toimit, aherrat. Muista että työllä vaan, suuret aarteet vallataan. Uskommeko enää tuohon tänään. Runot olivat ihanteellisia, kehoittivat työntekoon, rehellisyyteen. En ole rikastunut ahkeruudella, enkä työnteolla. Budjetti on onneksi tasapainossa. Tämän päivän rikkaat eivät rikastu työllä.

Luokan paras oppilas kirjoitti runokirjaani; "Lue läksysi huolella, niin olet voiton puolella, opettajat sinusta tykkäävät ja harvoin nurkkaan lykkäävät..." En pitänyt runosta silloin, enkä nytkään. Kansakoulu-opettajamme oli juuri tuollainen kaksinaamainen, suosi suosikkejaan ja vainosi erilaisia vähän persoonallisempia oppilaita. Pahinta oli, että meillä oli tyttöluokka ja kova kilpailuhenki.

Yksi runo oli "Omatuntosi ohjausta noudata notkossa elämän, siin on porras poikki kuilun, silta vaarojen välissä." Tämä ruono on hieno ja eettinen, siihen uskon vielä nytkin.

Isoäitini eli mamma kirjoitti ; "Hän se hoitaa lastaan pientä, antaa vaatteet ravinnon, elontiellä sylissänsä kantaa taivaan kotohon", jotenkin näin se runo oli. Isäni kirjoitti runoksi " Olen lammas rakkahan paimenen, olen pienin laumassa Jeesuksen, ei saata maailma niellä, kun Jeesus kaitsevi tiellä..... Äitini runossa kerrottiin Sharonin liljasta. Hyvin hartaita, nykypäivän ihmisistä jopa paatoksellisia runoja.

Tällaisiä nyt tässä mietin, ystävänpäivän aattona; aikaa, jolloin kirjoiteltiin vihkoihin runoja ja liimattiin kiiltokuvia sivuille. Se runokirja kiiltokuvineen on minulla yhä tallella, löytyi valokuva-albumi-kasan alta. Löytyvätkö kännykköjen runot joskus bittiavaruudesta :)