Kaamosaika ennen valoa

Kaamosaika, joulun odotus, lama kolkuttaa ovelle.. Varmaan monella meistä on ristiriitaisia ajatuksia siitä, käytetäänkö lama-aikaa aseena myös silloin, kun ei olisi edes tarvetta saneerata ihmisiä ulos työpaikoistaan. Miksi lomautukset ja irtisanomiset tulevat juuri synkimpään vuodenaikaan, miksi juuri ennen joulua. Moneen kotiin työttömyys heittää varjon, mieliala on ahdistava, juuri joulun kynnyksellä. Yhteiskunta toimii rahan ehdoilla. Päätökset tekee se, jolla on rahan valta tai akateeminen koulutuksen suoma asema, mutta onko aina kauaskantoista viisautta. Ei ole. Monilla työpaikoilla ei toimi oikea demokratia, vaan pelolla johtaminen. Epäsuora vihjailu ja epävarmuuden ilmapiirin luominen on johtamistyylinä se klassinen hajoita ja hallitse. Tämä epävarmuus koskettaa eniten niitä, jotka eivät ole enää kilpailukykyisiä työmarkkinoilla, jos olet liian vanha, liian sairas, liian yksinhuoltaja, liian kilttti, olet helppo kohde pelolla johtamiselle. Niin paljon elämästämme rakentuu kuitenkin arkipäivän rakenteisiin, laskut on maksettava, asuminen maksaa ja syödäkin täytyy , joten on alistuttava ja oltava hiljaa vaikka omatunto sanoo että se ei ole oikein. Tulee mieleen orjuuden ajat, torppari-ajat. Nykyajan orjuussidokset ovat monimutkaisempia, mutta vahvoja sidoksia.
Mikä voisi olla se murros, jonka pitäisi tapahtua, että yhteiskunnastamme tulisi oikeasti kaikille meistä hyvä paikka, paikka jossa kaverista pidetään huolta. Työpaikoilla olisi oikeasti se tiimi, joka tähtää yhteiseen hyvään, eikä vain omaan urakehitykseen ja hyötyyn. Tämän päivän useat nuoret johtajat käyttävät alaisiaan uralla kehittymiseen , missä ovat ne inhimilliset myös henkisiä arvoja kunnioittavat viisaat johtajat. Kenties koulutuksessa pitäisi olla oppiaineena ihmisläheinen filosofia ja uskonnon opeista ainakin armon ymmärtäminen.
Näitä asioita tänään ajattelin. Ehkä olen ajatellut hyvin tunnepitoisesti. Viisaat päätökset syntyvät siitä e,ttä tunne, järki ja tahto toisinaan myös armo ovat olleet edesauttamassa päätöksen syntymistä.

Hullut Muttiset ja me muut

Kuuntelin aamulla ohjelmaa kirjailija Keijo Siekkisestä ja hänen uudesta romaanistaan, jossa päähenkilö Muttinen joutuu mielisairaalaan, koska hän tuntee itsensä terveeksi, vaikka pitäisi olla sairauden tunto. Niinpä, eli hullu on hullu niin kauan kunnes painostuksesta johtuen myöntää olevansa sairauden tunnossa ja pääsee pilleripurkki kourassaan terveiden maailmaan. Terveen mielen käsitys on kenties liian suppea ja vaihtelee eri aikakausina, eri kulttuureissa.
Taiteilijoita on pidetty kautta aikojen hulluina, ja useat heistä ovatkin viettäneet omat aikansa esim. Lapinlahdessa. Luova, uutta aikaansaava mieli koetaan usein omana aikanaan hullunmieleksi. Mieleksi, joka on löytänyt erilaisia mutta ei niin sovinnaisia ulottuvuuksia ja kytköksiä . Tämän mielen tuotokset ovat avanneet tietä uusille ajatusmalleille.


Suurin osa meistä kulkee vahvimpien joukoissa, hiljaisina seuraajina. Sellainen sairastuttaa. Meillä kaikilla ei ole niin vahva luonne, että uskaltaisimme olle oikeasti omanlaisiamme. Kun tarpeeksi pitkään noudatamme vain enemmistön paineesta johtuvaa elämänmuotoa, niin sairastumme ja masennumme. Olisi hyvä, jos olisimme niin vahvoja että sanoisimme mielipiteemme ja eläisimme oman näköistä arkeamme, mutta pelkäämme että meille nauretaan ja suljetaan sovinnaisen piirin ulkopuolelle . Seurauksena on, että alamme voida pahoin. Mutta näinpä tämä elämä kulkee. Olisi siis löydettävä keinoja olla oma itsensä .
Kodin pitäisi olla se paikka jossa voin olla minä, se minä joka olen ollut jo lapsuudesta. Minä, joka on monipuolisempi, luonnollisesti reagoiva, hassuttelija, synkkä, laiska, välillä niin maanisen ahkera. Myös kodin pitäisi kuvastaa asujaansa. Olemme niin sisustuslehtien lumoissa, että moni meistä toteuttaa jotain yleisesti hyväksyttyä asumisen ihannetta ja unohtaa sen, että koti saa olla asutun näköinen. Haemme muiden hyväksyntää ulkoisten seikkojen avulla. Kaipaisin sisustuslehtiä joissa näkisi erilaisia persoonallisia, asutun näköisiä koteja.
Ehkä tämä trendi onkin jo ovella..

Kieli alkaa mielestä..

Vaikuttaako kieli ihmisen ajattelutapaan vai ajattelumme käyttämäämme kieleen.. Filippiineillä asuvalla Hanunoo-heimolla on yli 92 eri nimeä riisille, se kertoo miten tärkeässä asemassa riisi on kyseisessä yhteisössä.


Käyttämämme kielet kuvastavat sitä kulttuuriympäristöä, jossa elämme, se kertoo sanojen rikkautena siitä mikä on meille tärkeää. Kieli ei kuitenkaan määrää sitä miten havaitsemme ympäristömme, kieli on vain yksi ajattelun välineistämme. Kun puhumme toisillemme, niin kieli on vain osa sitä informatiota jota välitämme. Eleet, äänensävyt, tunnetila, jonka vallassa puhumme vaikuttavat siihen, miten kuulija tulkitsee viestimme. Samoin kuulijan ominaisuudet, kulttuuritausta, tunnelataus, koulutustaso, odotukset ym suodattavat ja muovaavat kuultua viestiä. Pelkkä läsnäolomme vaikuttaa toisiin ihmisiin.

Naiset puhuvat usein tunneviestinnästä, joka on tärkeää läheisissä ihmissuhteissa. Tunneviestintä on hienovaraista, kokonaisvaltaista ei pelkästään arkeen , fyysisyyteen tai taloudellisiin seikkoihin perustuvaa kommunikointia . Tunneviestintää voisi kuvata, että se on luovaa, uusia tapoja kohdata toinen, jonkinlaista intuition johdattamaa hyvään tahtoon perustuvaa lämmintä huomioimista, yhteenkuuluvuuden aistimista, sitä että kohdataan ei vain miehenä ja naisena vaan mennään syvemmälle ihmisyyden "lähteille" sinne mistä henkinen yhteys syntyy.
Ja yksi tärkeä tunneviestinnän kohde monelle meistä ovat kotieläimet. Yhteinen kieli on hienovaraista, äänensävyt, fyysinen kosketus, katsekontakti. Jos kohtelisimme toisiamme kuin parasta ystäväämme Moppea, niin monet parisuhteemme voisivat paremmin. Eläin on vilpitön ja rehellinen, siksi kohtaamisemme on helpompaa kuin ihmisen kanssa, joka usein saa meidät näkemään omat vajavaisuutemme ja heikkoutemme. Mutta parisuhde onkin usein hyvä tapa oppia tuntemaan itsensä toisen kautta, toisen ihmisen erilaiset luonteenpiirteet hiovat särmiämme ja opettavat . Kasvaa yhdessä omaksi itsekseen..

Unimaalaus

Maalasin taulun aamulla, vedin paksuin vedoin isolla pensselillä perspektiivivärejä ja sitten annoin intuitioni työskennellä. Maalasin lehden muotoja, köynnöksiä. Annoin tunteen johdattaa, lehtien värit kuvasivat omia elämäni aineksia, luonnettani, tunteita, elämän ulottuvuuksia. Maalaaminen on osa itseäni sillä tekemisen hetkellä, jatke itseeni. Peili, joka kertoo missä olen ja mihin olen matkalla. Tunteet ja olotila maalatessani eivät ole arkitodellisuuttani vaan unen kaltainen, erilainen olotila, silti hyvin keskittynyt. Lopputuloksessa oli paljon yllättävän hyvää, paljon kehitettävää, mutta jätin maaluksen hieman keskeneräiseksi. En ylityöstänyt sitä. Toisinaan kun maalausta parantelee liian kauan, sen idea peittyy. On hyvä jättää tekele keskeneräiseksi, niinhän kaikki elämässä on tavallaan keskeneräistä, asioiden loppuunvieminen on jonkinlainen illuusio. Emmehän koskaan pääse perille tai saa valmiiksi. Valmiiksi saaminen on keinotekoista, on vain paljon asioita tapahtumia, joille sepitämme esim lopun. Elokuvissa täytyy olla the end, mutta kuva jatkuu vaikka suljemme vastaanottimen. Alku ja loppu ovat jonkinlaisia rajapyykkejä, joille annamme nimen alku ja loppu.
Usein, kun olen nähnyt unta ja aamulla herään; palautan unen juonta mieleeni, tuntuu että unikuvani syöksyvät ja järjestäytyvät jonkinlaisen päivätajunnan organisaattorin, suodattimen kautta, joka keksii unelle sopivan lopun... vaikka unessa ei sellaista ollutkaan. Unet muuttuvat kertoessamme niitä. Samoin kuin muistot muuttuvat elämän edetessä, kokemamme asiat värittävät vanhoja muistojamme aina uudelleen ja uudelleen. Päivätajuntamme kertoo unen sanoilla, uni nähdään suoraan, koetaan suoraan. Sanat jotka tulevat tähän väliin eivät aina riitä unta selittämään. Toisinaan voi maalaus kuvata unta paremmin, kuin sanallinen ilmaisu. Unen kieli on kieletöntä, ohi sanojen, taakse sanojen ..

Kaaos alkaa luovuuden porteilta

Elämme usein kaaoksessa, joka järjestäytyy sisäisesti intuition ja uskon kautta ja ulkoisesti aistiemme ja loogisen rationaalisen ajattelun kautta. Olemme tässäkin suhteessa kahden maailman kansalaisia. Unet ovat näitä sisäisten tuntojemme kuvia. Matti Bergström sanookin, että meillä on tieteelliset ja humaanit aivot. Unien ymmärryksen saammekin varmaan näillä humaaneilla aivojen osilla. Tosin humaanit aivot ovat myös tiedon ja tunteen yhdistymisen valtakunta, luovan ajattelun keskus. Olin kerran yhdellä Bergströmin luennolla, jossa hän innostuneesti ja hyvin tunteella kertoi lapsen aivojen suuresta mahdollisuudesta, lapsi elää myyttien, satujen maailmassa. Lapsi on vapaa aikuisia rajoittavista säännöistä. Onko lapsen aivoissa vielä niin tuoreena muisto tuosta tilasta ennen syntymää, kun lapsi keinui äitinsä kohdussa, painottomuus vapauttaa. Onneksi aivomme kelluvat kuitenkin päämme sisällä, jospa jotain painovoimatonta luovuuden mahdollisuutta saisimme tästä...
Meitä ihmisiä on ns tietoihmisiä, uskoihmisiä ja tieto-uskoihmisiä. Koululaitos tuo korostetusti esille tietoihmisen , uskominen on minimoitu, jolloin ei opita ymmärtämään kokonaisuuksia. Sitähän asioiden ymmärtäminen on, että kokonaisuus asiasta tulee nähdyksi ja oivalletuksi. Syvä uskominen , luottaminen ilman tarkkaa tietoa aidoimmillaan tulee aivojen syvistä osista. Kun seuraa lapsen leikkejä, niin läsnäolon voi aistia keskittyneen hartaana, lapsi on kuin meditatiivisessa tilassa leikkiessään. Kun olen seurannut Saran ilmeitä ja eleitä, kun hän kuuntelee aikuisen jotain kertomusta, on suorastaan ihastuttavan huvittavaa miten hän itse ilmeillään ja elelillään uppoutuu kuulemiseen aivan kokonaan.Tämä kokonaan läsnäolon-taito aikuisilla on usein kadonnut.

Meillä on aivoissamme Bergströmin mukaan myös ns taivaskanava, (mm. Raamatussa Saarnaaja sanoi, että iankaikkisuuden hän laittoi heidän sisimpäänsä) josta yhteys jumaluuteen ja sieluun syntyy, pyhä tila, mahdollisuus rajojemme ulkopuolelle. Kun koemme luonnon keskellä olevamme yhtä luonnon kanssa , saamme kokemuksen omasta sielustamme löydämme näin sielumme myös itsemme ulkopuolelta. Ennenmuinoin ihminen koki mystisen jumalan olemuksen kaikkialla luonnossa, luonnonvoimat, metsänhenget, ukkosen ja auringon jumala, kaikki nämä kertoutuvat eri kansojen ikiaikaisissa tarinoissa. (Egyptin Ra:sta meidän Ukko-ylijumalaamme)
Latistamme usein arkipäivämme kiireen ja moninaisten totuttujen ajatuskuviemme keskellä. Mutta kun olemme hyvin rentoutuneita, niin löydämme itsestämme sen olotilan, kun kaikki on kohdallaan ja hyvin. Kenties olemme silloin matkalla sielumme ymmärrykseen. Kesäloman joutilaisuus, aikatauluttomuus, luonto ja vain olla niin kuin kiinalaiset viisaat sanovat; Wu-Wei eli tekeminen ilman tekemistä, itsemme unohtaen. Joutilaisuudesta voimme löytää lapsuudessa kokemamme jatkuvan kesän mielentilan jolloin oli vain aikaa........

Juuret alkavat kasvaa

Katselin taas yhtenä aamuna puutarhaohjelmaa. Pysähdyin kuuntelemaan; englantilainen viherpeukaloinen mies oli katkaissut pelargoniasta oksan tai pistokkaan . Oksa oli katkaistu sopivasta kohdasta , haarautumiskohdasta (tai silmunkohdasta). Hän sanoi, että jos katkaistu kasvi aikoo selviytyä hengissä, on sen ainoa keino kasvattaa juuret. Kasvi tietää sen ja antaa käskyn juurien kasvamiseen. Unista sanotaan myös että; tietoisten ajatusten näkymättömät juuret löytyvät unistamme. Tietoisen mielen käsitteillä ovat myös omat psyykkiset assosiaatiot, jotka löytyvät unen maailmasta. Kuten kasvi tarvitsee hiekkaa, multaa, valoa ja vettä, niin myös ihmisen on hyvä löytää päivätajuntaansa syvempi ymmärrys unista.

Voitaisiin ajatella, että myös ns alkuihmisyyden juuret löytyvät unista. Jung sanookin, että monet unet ovat primitiivisten ideoiden, myyttien ja riittien kaltaisia. Ne muodostavat sillan tietoisten ajatusten ja värikkäämmän primitiivisen ilmaisumuodon välille. Primitiiviset ilmaisumuodot vetoavat suoraan tunteisiin; tällaistahan on unien kuvakieli .Päivätajunnassa ilmaisumme on haalistunut, sensuroitu. Olemme riisuneet monet ajatukset/sanat niiden emotionaalisesta voimasta, emmekä enää edes reagoi niihin. Jos sanon sinulle että, "suksi suolle", niin uskon, että ymmärrät , että tarkoitan "mene nyt pois siitä häiritsemästä", unessa sama asia tulee tunneryöppynä; vajoat suohon kainaloitasi myöten ja tunnet ahdistusta ja pakokauhua . Unen kielen suuri tunnelataus pakottaa meitä kiinnittämään huomiota alitajunnasta nouseviin käsiteltäviin asioihin. Elämämme on usein sellaista pintapuolista small-talkia ; keskustelua ns.sallituissa rajoissa. Joudumme toimimaan vasten omaa persoonaamme, joudumme pysäyttämään monta epämieluisaa ajatusta, pahoitamme mielemme, nielemme kiukkumme ym eli lakaisemme nämä tunteemme alitajuntaamme, joka sitten taltioi nämä ja unen kautta kehoittaa sitten puuttumaan asiaan, jotta kokonaistasapainomme säilyisi, pysyisimme omina kokonaisina itsenämme. Alitajuntaamme siirrämme toki myös aineksia uusiin luoviin ajatuksiin, kukapa ei olisi kokenut näitä "nyt sen ymmärrän" oivalluksia.

Harrastan maalaamista, tosin nykyään kausittain, Usein minulla on ollut mielessäni kuva taulusta, jonka maalaan, mutta alkaessani maalata huomaan ,että taulusta tuleekin ihan jotain muuta. Aihe saattaa löytyä jonain pienenä yksityiskohtana taulusta. Kun olin kouluikäisenä työväenopiston maalauskurssilla, opettajani sanoi,että minun tauluistani näkee, että ne ovat minun tekemiäni. Myöhemmin ymmärsin, että tekemäni kuvat ovat persoonani jatkeita, omaa kuvaani. Elementit, joista tauluni syntyvät ovat minussa, varmaankin alitajuntani saa näin nähdyn muotonsa.

Lapsuuden leikkipaikat ja unimaisema

Olin iltapäivällä lenkillä ja kävin katsomassa lapsuuteni leikkipaikkoja. Metsä, jossa kavereitteni kanssa leikin on vielä onneksi olemassa ja melkein samanlaisessa luonnontilassa kuin lapsuudessani. Kallioita, mäkiä, sekametsää ja näin keväällä kevättähtimöt kukkivat siellä valkoisena mattona. Metsässä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia vallihautoja. Vallareita, joiden yli hypimme, joissa lumisina talvina kahlailimme ja leikimme piilosta. Ne korkeat kivirappuset, joiden päällä leikimme kuninkaanlinnaa. Se suuri mäki, jossa katkaisin veljeni vanhat puusukset, jotka isä sitten korjasi.
Tämä metsä on usein unissani, unimetsäni, siellä tapahtuu paljon salaperäisiä asioita. Joskus lennän metsän yllä, toisinaan jokin selittämätön tumma vaara uhkaa ja vetää magneetin tavoin metsän syövereihin.


Unissamme palaamme vanhoihin koteihimme ja paikkoihin, joissa lapsena leikimme. Sanotaan, että kaipaamme silloin jotain menneisyydestämme. Kaipaammeko lapsuuden turvallista aikaa. Pohdimmeko ongelmallisia suhteitamme vanhempiimme. Emmekö halua kasvaa aikusiksi, olemmeko kypsymättömiä. Uskoisin, että lapsuudessani minua ei sitonut samalla tavalla looginen järki, vaan elämää ohjasi intuitio ja viattomuus. Unien sanotaan olevan viattoman viisauden tilan kuten lapsuudenkin. Sanotaan myös, että vain unennäkijä itse voi tietää mitä unensa tarkoittaa.
Lapsuusmaisemat voisivat kuvata unissani sitä luovaa intuitiivista pohjaa, jossa mieleni lepää.
Uni ja päivätajunta luovat ihmisestä kokonaisuuden. Unet ovat suoria, unet kuulevat meitä ja
unet näkevät meidät ja kertovat mitä näkyy.

Luin unen biologiasta, että päivätajunnassa, kun esim. luemme tai ratkaisemme aritmetiikan ongelmia, aivoissa aktivoituu keskittyneitä alueita, jotka voivat sijaita kaukana toisistaan. Valvetilan ajattelu paikallistuu näihin keskuksiin. Unennäkö on taas yhteydessä näiden keskusten väliseen tilaan ja niiden yhdistämiseen. Tuli mieleeni, että se mitä on tilojen välissä on olennaista. Aivan kuten joogassa mietiskellään ulos ja sisäänhengityksen välissä olevaa tilaa. Ja meditaatiossa iloitaan, kun löydämme ajatusten välisen tyhjän tilan.

Lupiineja ja mielen samentajia

Sateinen aamu, leikkasin syyshortensian kuivuneita oksia. Lemmikit kukkivat pensaan juurella. Sade yltyi ja tulin sisälle. Katselin äsken televisiosta jotain puutarhaohjelmaa, jossa koko puutarha meni uuteen uskoon. Ihmettelen ihmisten vimmaa tuhota vanhoja vähän villliintyneitäkin puutarhojaan. Tilalle rakennetaan moderni persoonaton tarha, jossa valkoiset hiekkakivet koristavat jotain ikivihreää pensastoa. Miten kauniita ovatkaan vanhojen talojen villitarhat, joista löytyy joskus niitä ihania valkoisia kaariporttejakin. Muistoissani on hyvin selkeänä lapsuuteni puutarha, mamman pyöreän muotoinen orvokkipenkki, jossa oli erivärisiä suuria orvokkeja. Pitkä kukkapenkki, jossa kasvoi valmuja, harjaneilikoita, Puutarhan takaosassa viliintyneessä maassa lupiineja ja lemmikit joita kasvoi puutarhan laitamilla, sinisenä harsona. Lupiinien tuoksun sanotaan olevan portti tuonpuoleiseen, tuoksu on erikoinen ja siitä tulee mieleeni jotain, jonka olen kenties unohtanut. Tätä vanhaa lapsuuteni puutarhaa ei enää ole. Se on säilynyt unimaisemassani ja miten onkaan hyvä että näin on. Voin palata lapsuuteni kesiin niihin lämpimien kesäpäivien tunnelmiin unissani, kävelen puutarhan hiekkapoluilla ja katselen ympärilleni, oloni on rauhallisen onnellinen.


Kuvastaakohan ihmisen suhdetta uniin myös hänen suhteensa puutarhoihin. En tiedä, mutta ajattelen, että ihminen joka uneksii paljon, näkee myös unta puutarhoista ja on usein villien puutarhojen ystävä. Itselläni on pieni puutarha tai pala luontoa takapihallani. Annan voikukkien kasvaa siellä ja ihailen jokaista kasvia joka ponnistelee valoon ja elämään. Suhteeni kasveihin on vaaliva ja ihmettelevä, kiitollinenkin.


Päivätajunnassa elämme kuin suodattimien kautta, tai kuten buddhalaiset kutsuvat mielen samentajien kautta. Emme näe asioita suoraan vaan erilaiset ennakkoasenteet, odotukset, pelot ja toiveet värittävät suhdettamme kanssaihmisiin , elämän tapahtumiin ja tekoihimme. Emme useinkaan edes tiedosta näitä samentajia. Ihminen luo motiiveillaan, tunteillaan ja tekemisillään oman elämänsä ja sen psykologiset ja jopa fyysiset olosuhteet.
Uskon, että unissamme emme suodata tapahtumia vaan koemme ne suoraan. Kertoessamme unistamme jätämme usein kertomatta asioita, jotka tuntuvat meistä vääriltä tai kieroontuneilta, sensuroimme ja kerromme usein oman versiomme unestamme. Sekin voisi olla itsetutkistelua miettiä, miksi sensuroin ja kerron uneni niinkuin sen kerron..
Unet ovat yhteisiä meille kaikille ihmisille (no jaa näkeväthän koiratkin unia, varmaan Maxin tassut rapsuvat ja häntä vispaa kun se uneksii) unen kieltä ymmärtää, kun on lukenut paljon satuja ja myyttejä. Älä kerro uniasi ihmiselle, joka ei ole niistä kiinnostunut tai mitätöi unesi. Unemme ovat henkilökohtaisia lapsiamme, mielemme lahjoja, lohduttajia ja kasvattajiamme.
Unen kertomisen ilmapiirin tulisi olla hyväksyvä ja arvostava.

Oksan varassa ja kuva-aallokossa

Viime öiden unet ovat olleet sekavia, en muista kuin jotain pieniä tuokiokuvia. Yhdessä unessani roikuin kallion reunalla ja pidin oksasta kiinni. Kädestäni piti kiinni myös pieni tyttö, ehkä se olin minä itse pienenä. Oksa oli yhtäkkiä irtonaisena kädessäni,mutta silti en pudonnut. En ollut oksan varassa, vaan oksa oli kädessäni ja leijailin turvallisesti maan kamaralle tyttö käsipuolessani.


Unissani olen se, joka olen aidosti sisimmässäni. Päivätajunnassa, hereillä olessamme pyrimme olemaan usein jotain, jota haluaisimme olla. Ajattelemme, että kun olen hyvinvoivan menestyvän näköinen, kotini on ulospäin trendikäs kuin näyteikkuna muille ja urani nousussa, niin tämä kuvastaa myös sisäistä hyvinvointiani, mutta näinhän se ei aina ole. Voimme olla sisäisesti tyhjiössä, mutta ulkoinen muille näkyvä roolimme/elämämme voi näyttää todella hyvältä. Ja aina on ihmisiä, jotka sekä sisäisesti ja ulkoisesti näyttävät voivan huonosti. Mielestäni sanonta mitä ulkona sitä sisällä ei ole totta. Vaan useimminkin on niin että ulkoisella järjestyksellä yritän luoda järjestystä ja hyvää oloa sisimpääni, ja hetkellisesti se onnistuukin. Mutta viimeistään unet alkavat kertoa elämän valheellisuudesta ja pahasta sisäisestä ristiriidasta. Toistuvat painajaisunet kuvaavat usein ratkaisematonta ongelmaa, jonka olemassaoloa emme usein halua edes myöntää itsellemme.




Vuosia sitten näin toistuvaa unta vanhasta ränsistyneestä talosta, johon minun piti muuttaa. En olisi halunnut muuttaa sinne, talon katto oli rikkinäinen ja sammaltunut, huoneet oudon aavemaisia , pelkäsin talossani. Sitten uneni kerran muuttui. Huomasin että taloni yläkertaan oli muuttanut tyhjiin huoneisiin ihmisiä, en ollutkaan yksin talossani, sain turvaa muista, olin helpottunut. En ole enää nähnyt unta tuosta talosta.


Nykyisin on olemassa erilaisia uniryhmiä, joissa kerrotaan jo pohdiskellaan unia. Mielestäni unien kirjoittaminen ylös on hyvä tapa, samalla voin kirjoittaa myös niitä ajatelmia ja tapahtumia joita uskon uneeni liittyvän. Ikäänkuin kirjoittaisin päiväkirjaa, jossa myös uneni ovat mukana.

Florence Vidalin ajatuksia unesta ja luovuudesta; "Henki livahtaa tiehensä purjehtii. Se kiinnostuu tuosta kuva-aallokosta, joka on pulpahtanut esiin ilman järjestystä, miten tahansa, kaikista niistä hengen sijoista, joita ei muuten tulisi mieleen tutkia. Ja silloin tehdään löytöjä. Syy on yksinkertainen; tutkimusalueella ei enää ole aitoja. Se tulee yhtä vapaaksi kuin villi manner ilman rajoja, koko täydellisessä laajuudessaan. Tutkija pyyhkii täten muistikenttää, joka on rajattoman paljon laajempi kuin hänen valvetilan aikana käyttämänsä. Hän harhailee tiedostomattomuutensa syvyyksissä."

Kevättä ja koppakuoriaisia

Kesää kohti, retkeilimme tänään metsässä, lintujen uskomaton laulanto täytti tuoreen puhkeavan metsän. Olimme uimassa lammessa,vesi oli varmaan 13 asteista, hikinen iho viilentyi mukavasti. Rantakalliolla kuhisi heräävien muurahaisten seurue. Joimme simaa ja katselin kun iso muurahainen yritti kiivetä jalkaani ylös,karistin sen.

Viime yön uneni alkoi hyönteisistä. Kävelin ulkona ja ampiasparvi tai pikemminkin muutama ampiainen lähti minua seuraamaan. Panin jo juoksuksi, mutta siivekkäät pysyivät perässäni ja syöksyilivät kohti. Juoksin uneni taloon sisälle ja vedin ulko-oven kiinni. Pääsinpäs niistä eroon ajattelin, kunnes huomasin, että yksi ampiainen oli tulossa sisälle oven yläosassa olevasta koristereiästä. Kommunikoin sen kanssa jotenkin ajatuksen tasolla ja sanoin, että älä tule minua kiusaamaan. Mutta ampiainen tyynnytteli minua ja ymmärsin, ettei se halunnutkaan vahingoittaa. Ampiainen tuli siis sisälle huoneeseen ja laitoin sille asuinpaikan pienestä puisesta laatikosta. Mutta se ei viihtynyt siellä ja tepasteli ja lenteli huoneessa, pelkäsin, että joku teloo sen, kun se on niin pieni. Yhtäkkiä tämän uniampiaisen ympärille kehittyi vaaleanpunaista tahmeaa vaahtoa ja ajattelin että nyt se kuoli. Pyöritin sormellani tuota vaahtokasaa, jossa pieni ampiainen oli. Yhtäkkiä huomasin siinä pyörittäessäni, että ampiainen olikin muuttunut pyöreäksi suureksi koppakuoriaiseksi. No, nyt se oli ainakin sen kokoinen, ettei kukaan sitä vahingossa tapa. Koppakuoriainen oli pöydällä, kun ystäväni tuli käymään, hän luuli että se on mekaaninen lelu. Kerroin hänelle, että se on elävä hyönteinen ja osaa totella käskyjä. Sanoin: lennä , ja niin kuoriaiseni ponnahti lentoon. Ystäväni ihmetteli suuresti.

Pohdiskelin tätä untani, muistan lukeneeni joskus, että hyönteiset, jotka surisevat unessa, kuvaavat hermostollisia häiriöitä. Unessani tämä ampiainen kävi läpi jonkinlaisen muodonmuutoksen ja siitä tuli suuri ja näkyvä . Sain telepaattisen kontaktin tähän unikuoriaiseeni ja tunsin myötätuntoa sitä kohtaan.

Selasin erästä vanhaa unikirjaani ja koppakuoriainen oli siinä ns Itsen symboleja, eli Itse on kaiken sen ilmentymä, miksi ihminen voi henkisesti kehittyä. Melkoinen ristiriita unessani, sillä ampiainen kuvaa unikirjani mukaan laiskuutta ja hyödyntavoittelua. Mutta tällaista sisäistä taisteluahan tämä elämä on.

Valkoiset kengät ja laulava koira

Viime yön uni oli stressaava.
Minulla oli uudet valkoiset kengät (varmaan Freudin mukaan jonkinlainen seksuaalisymboli, mutta hra F:n mukaan lähes kaikki unisymbolit olivat sellaisia; aikansa tulkki kun oli. Viktoriaanisen ajan ihmiset joutuivat verhoamaan halunsa ja lihan himonsa sateenvarjojen, kukkaroiden ym symbolien viidakkoon. Uskon, että nykypäivän ihminen näkee ihan ilman symboleita seksiunensa.. Toki uskon, että on olemassa ns yleisiä unisymboleja, jotka ovat yhteisiä kaikille. Näimme mieheni kanssa yhtenä yönä samantyyppistä unta, hän näki unen vanhasta kirkosta, jossa tuntui savun hajua ja palohälytin alkoi hälyttää. Minä unessani piirsin oranssilla liidulla liekkejä paperiarkkeihin ja torilla myynnissä oleviin mattoihin. Uskon että edellisen illan tapahtumat heijastuivat näin meidän uniimme.

Palatakseni siihen kenkäuneen jonka näin; Olin saanut uudet valkoiset lenkkarit. Huomasin, että toinen lenkkareistani oli hävinnyt (olivat olleet pihalla talon seinustalla) Kengän oli varastanut lähitalossa asuva suutari. Menin suutarin mökkiin ja sanoin, että hänen henkinen kehityksensä häiriintyy tällaisesta epärehellisyydestä, eikä suutarinbisnes tulevaisuudessa kannata, mikäli hän ei ymmärrä henkisen kehityksen tärkeyttä. Suutari antoi kenkäni minulle takaisin, vihaisena heitti sen minulle ikkunasta, kun olin jo poistumassa mökistään. Kun tulin pihalle oli toinen kenkäni hävinnyt. Loppuyö kului sitten toista kenkää etsien, etsin sitä suuresta liikerakennuksesta, jossa työntekijöille oli annettu bonuksina kengät jokaiselle.

Uni on tietoisuutta olemattomasta sanoi joku, en muista kuka.
Vanhat Upanisad-tekstit kehoittavat, että nukahtamisvaiheessa pitäisi kokea sisäinen ilo, niin uni on autuasta jumalyhteyttä. Unen aikana mielen pinnasta pyyhkiytyy pois tarve tulla joksikin ja omistaa jotain, unennäkijä herää sanan henkisessä merkityksessä.
Kun unenmaailmassa näemme sinisiä kissoja ja puhuvia koiria, ne ovat luonnollisia, emmekä ihmettele näitä kummallisuuksia. Kun heräämme tähän valvemaailmaan, niin symbolit tuntuvat oudoilta. Mutta valvemaailman viitejärjestelmä on erilainen. Vai sanommeko unessa, että olivathan erikoisia nuo valvemaailman symbolit, eiväthän siellä edes koirat osaa laulaa oopperaa.

Aloitus

Viime yön unien polut risteilevät mielessäni.

Ajoin autolla lehmihaassa, jossa harmaat tapiirin näköiset eläimet tempoilivat edestakaisin. Ihmettelin unessani eläinten teräksenharmaata väriä, oudot otukset ajoivat autoani takaa.
Syöksyin autollani aidan alitse vanhalle hiekkatielle turvaan.
Eläimet katsoivat aidan takaa ja jäivät ihmettelemään, niin minäkin ihmettelin, mitä ne olivat, kuin esihistoriallisia satueläimiä. Heräsin aamuun..
Olen nähnyt unia koko elämäni, värillisiä, ihmeellisiä, arkipäiväisiä ja muutaman enneunen. Olen ollut lapsuudestani jo kahden maan asukki, kotonani unieni maisemissa ja valvetilan.
Oli hienoa, kun lapsena aamulla heräsin ja äiti kuunteli kiinnostuneena mitä unta olin nähnyt. Lapsien aamuihin pitäisikin kuulua kysymys; mitä unta näit viime yönä ?' Näin varmaan kysyvät mm Malesian senoit lapsiltaan. Mutta usein lapsellekin sanotaan, no se oli vain unta, tai kuten lapsuudestani muistan; Joka unia uskoo se varjoja palvoo.. Mutta juuri näissä varjoissa kohtaamme itsemme, alitajuntamme, pimeän puolen, luovuuden lähteen, jne. Oma uniteatterinmme esittää elokuvia , viihdettä, jännitystä, kauhua, terapiaistuntoja. Kun jo lapsuudesta opimme suhtautumaan uniimme tosissamme, niin mikä itsetutkiskelun keino meillä onkaan käytössämme. Unennäkeminen ei tule osaksemme ilman, että sitä itse tahdomme, mutta jos pidämme uniamme tärkeinä arkipäivässä ja elämämme solmukohdissa, saamme auttavia unia ja muistamme myös unemme.

Olisi hienoa, jos herätettäisiin uudelleen henkiin antiikin unitemppeli-idea,
useat sairautemme syntyvät mielen tasolla, mutta myös paraneminen alkaa ajatuksen ja mielen rakenteista. Nykyisin on kaikenlaisia ideaparkkeja ja puuhamaita, koska keksitään unikylpylät, joissa meditoiden valmistaudutaan luovaan unennäkemiseen , mielikuvitus rajana; minkälainen voisi olla innostava unihuone, jossa nukkua ihanaa rentouttavaa unta ja jossa voitaisiin myös saada tietoa unitutkimusta varten.
Ehkä joskus voimme tallentaa omat unemme tiedostoihin ja katsella sitten vaikka nuoruuden uniamme kun olemme jo vanhoja .
Mitähän unta haluaisin ensi yönä nähdä..?