Minä vain olen

Kesä

Lähdin aikaisin aamulla liikkeelle, kävelin pitkin ruohoista polkua
ja mietin miten mansikat tuoksuvatkaan, kuin suuri kimppu tuoksua;
sekoitus metsän makeaa ja lapsuuden pitkiä suvisia päiviä.
Tällaista mietin ja astelin eteenpäin kohti meren rantaa.

Vieressäni pusikossa rasahti, mikä ? Urospeura tempaisi polun poikki aivan edestäni. Pysähdyin ja jähmetyin ja katsoin.
Siinä se seisoi nyt kalliolla ja silmäili hyvin tarkkavaisesti minua.
Kohta, matkan päästä juoksi naaras myös sinne kalliolle. Katsoivat minua.
Seisoin hetken ja hyvin rauhallisesti jatkoin kävelyäni rantaan.
Tunsin itseni osaksi luontoa, kohtaaminen oli jotenkin tasavertainen.
Olo oli hiljainen ja kiitollinen.

Kun hiljaisena liikkuu luonnossa voi nähdä enemmän,
vailla mitään odotuksia vain ihmetellen ja vailla sanoja ajatukset
hetkessä..

Kesällä, jossain kaukana kaupunkien äänistä, metsässä voi koota itsensä
eheäksi. Sitä varmaan on loma parhaimmilaan, että löytää itsestään
jotain alkuperäistä ja kuitenkin niin tuttua että hymyilyttää.
Ja on aikaa, niinkuin joskus lapsena, kun vain makasi nurmikolla ja tuijotti
pilvien hassuja muotoja ja huikaisevan sinistä taivasta, tai makasi vanhassa puisessa pihakeinussa ruusu hiuksissa ja tunsi olevansa prinsessa tai keiju.

Päivä osaa itse luoda kulkunsa vailla lukujärjestyksiä, mieli kasvaa
niin avaraksi, että siellä on kuin suuri sininen tai vihreä jossa vain olen.
En tee mitään, minä vain olen )
Ja olen ehkä vähän kokonaisempi taas kerran.

Vanhoja värssyjä

Ystävien runoista ystävänpäivän aattona;

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on kädessä avain ja lukko.
Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteen."
Tällaisia runoja kirjoittelimme me n. viisikymppiset ystävillemme.
Runoja kaukaa, vanhoja kiiltokuvia kirjan sivuilla, runojen henki kuvasi sitä aikaa, jossa silloin lapsina elimme.

Yksi runokirjan runoistani, jonka oli kirjoittanut paras ystäväni kuului; Lapsi missä vaellat, missä toimit, aherrat. Muista että työllä vaan, suuret aarteet vallataan. Uskommeko enää tuohon tänään. Runot olivat ihanteellisia, kehoittivat työntekoon, rehellisyyteen. En ole rikastunut ahkeruudella, enkä työnteolla. Budjetti on onneksi tasapainossa. Tämän päivän rikkaat eivät rikastu työllä.

Luokan paras oppilas kirjoitti runokirjaani; "Lue läksysi huolella, niin olet voiton puolella, opettajat sinusta tykkäävät ja harvoin nurkkaan lykkäävät..." En pitänyt runosta silloin, enkä nytkään. Kansakoulu-opettajamme oli juuri tuollainen kaksinaamainen, suosi suosikkejaan ja vainosi erilaisia vähän persoonallisempia oppilaita. Pahinta oli, että meillä oli tyttöluokka ja kova kilpailuhenki.

Yksi runo oli "Omatuntosi ohjausta noudata notkossa elämän, siin on porras poikki kuilun, silta vaarojen välissä." Tämä ruono on hieno ja eettinen, siihen uskon vielä nytkin.

Isoäitini eli mamma kirjoitti ; "Hän se hoitaa lastaan pientä, antaa vaatteet ravinnon, elontiellä sylissänsä kantaa taivaan kotohon", jotenkin näin se runo oli. Isäni kirjoitti runoksi " Olen lammas rakkahan paimenen, olen pienin laumassa Jeesuksen, ei saata maailma niellä, kun Jeesus kaitsevi tiellä..... Äitini runossa kerrottiin Sharonin liljasta. Hyvin hartaita, nykypäivän ihmisistä jopa paatoksellisia runoja.

Tällaisiä nyt tässä mietin, ystävänpäivän aattona; aikaa, jolloin kirjoiteltiin vihkoihin runoja ja liimattiin kiiltokuvia sivuille. Se runokirja kiiltokuvineen on minulla yhä tallella, löytyi valokuva-albumi-kasan alta. Löytyvätkö kännykköjen runot joskus bittiavaruudesta :)

Jouluruno ajatuksia

Joulu sydämessä on se paikka, johon joulu valmistetaan.
Joulua ei voi vain ulkoisesti rakentaa.
Joulunmieli ehkä lahjana annetaan.
Joulumieltä ei voi siis pakottaa.

Joulun kiireet, leipomiset, siivoukset ja lahjojen ostot, tekevät mieleni levottomaksi. Väsyn ja hermostun.
Kuin juoksisin jokajouluista maratonia, niin paljon muistettavaa, tehtävää, jotta pääsisin perille.. Jouluun.


Kun sitten aattoilta on hämärän peitossa ja istun vain hiljaa, katselen kuusta ja kynttilöitäkin, ihmettelen, eikö perille jouluun pääsisi helpommin.
Toivoisin, saavani sellaisen lahjan, että osaisin saapua jouluun, tyhjinkin käsin ilman turhaa kiirehtimistä ja vaatimista. Osaisin tehdä joulustani sellaisen kuin oikeasti jaksan.


Minun jouluni on kuitenkin siellä sydämessäni, siellä ovat läheiseni ja myös lapsuuden jouluihini kuuluneet rakkaani, nyt jo poisnukkuneet.
Varmaan olen jo matkalla sydämeni jouluun, näin toivon.

Mielen vaate

Nyt vain runo arki-illalle;

Olen väsynyt.
Fyysinen kuoreni, kiinniliimattu vaate, raskas kantaa,
ahdas aate.
Vaate, tunteva tunnekeho.
Mieleni, räätälini, pukijani.
Keho tuntee tunteen, kutoo tunteesta tunikan,
haaveista haarniskan, peloista kireän pipon.

Nykytietämyksen mukaan, mieli tunnistaa kehon tuntemuksista tunteemme, kun jäykistymme kauhusta, mieli kertoo, että tunnemme pelkoa.
Taltioimme kehoomme tunteita, erilaisina kolo-
tuksina ja kipuina. Varmaankin ne ovat tukahdutettuja tunteita. Tunteita, jotka haluavat tulla
esille, valoon, tietoisuuteemme, jotta voisimme päästää ne ulos kehostamme, vapaaksi.

Huomasin, että uusi piikkimattoni on ajoittain hyvä tunnekehoni puhdistaja. Makaan matollani hiljaa ja kuulostelen, kun selkääni kuumottaa, kihelmöi, kehon pinta elää on sähköinen olo.
Sitten iho hiljenee, kuin olisin hieman väljemmissä nahkoissa. Oloni on rauhallinen, irtonainen.
Jotain vanhaa fyysistä taakkaa on sulanut ainakin hetkeksi pois.

Vihreä aalto

Olimme kävelemässä meren rannalla, kiersimme Otsolahtea ja kävimme Karhusaaressa. Minulla oli kamera mukanani. Otin valokuvia sillä silmällä, että saisin myös maalaamiseeni uusia ideoita. Kuvasin vanhoja pajuja, katselin niiden rosoisia runkoja ja kierteisiä oksia. Kuvasin veden kimallusta ja rantakiviä. Olisi ihana jos osaisi maalata kimaltelevaa meren pintaa kuin Edelfelt aikoinaan, kuin pieniä kristallihippuja vedessä. Rantakivien muodot ja värit, märkien kivien kiiltävät pinnat. Maalarin silmin huomasin, että kivet ovat kulmikkaita, aika huomattavia kontrastieroja väreissä, harvat kivet ovat pyöreitä. Meren väreissä ja taivaan heijasteissa on myös paljon tutkittavaa, aallon väri olikin vihreämpi kuin ympäröivä vesi. Tuli mieleeni maalaus "Aalto", tuo Gustave Courbetin maalaus, maalauksessa on valtameren suuri syvän vihreä aalto. Poikkeuksellinen maalaus aikoinaan 1800-luvulla, maalauksessa näkyy vain merta ja aaltoa, ei rantaa tai esim laivoja. Valokuvaus, maalaaminen ja taidekirjojen tutkailu ovat tuoneet uuden ulottuvuuden maisemien katsomiseen. Huomaan katsovani eri tavalla varjoja, värien vaihtelua maisemassa ja perspektiiviä, joka maalauksissani on usein ei kovin luonnollinen...Meren kuvaaminen on kautta aikojen ollut yksi suosituimmista maalausaiheista. Ennen impressionisteja kuului merimaalarin kuvata merta realistisesti, tärkeää oli laivojen muodot ja asennot aallokossa, maalaukset suurista meritaisteluista olivat 1700-luvun maalareiden aiheita. Mutta onneksi tulivat uudet suunnat ja impressionistien myötä annettiin sijansa myös sisäiselle merimaisemien tulkinnoille.

Meri kuvaa ihmisen sielua, sanotaan unien tulkinnoissa. Kun näet unta merestä, tarkkaile onko vesi kirkasta, sameaa. Onko meresi myrskyisä vai tyyni ja rajaton. Hieno enne unessa on jos kävelet meren pohjassa kirkkaassa vedessä, näet selvästi syvyyksien kalat, kasvit , kivet.. Silloin olet löytänyt oman alitajuntasi viisauden ja tiedät, että mielesi syvyyksissä ei ole mitään pelättävää. Muistan itselläni myös unet joissa seison meren rannalla, katson ulapalle mutta en uskalla lähteä merelle, silloin olen elämässäni ratkaisemattomien ajatusten äärellä. Toisinaan unimeressä uivat norsut, kuten viimeöisessä unessani. Ratsastin norsun selässä, norsu ui suuren meren aalloissa. Unessa tiesin näkeväni unta, enkä pelännyt. Joskun näen unta öisestä merestä, ja matkasta jonne en halua lähteä. Öinen meri kuvaa suhdettamme kuolemaan.

Omissa maalauksissani voi meri olla surrealistinen, taivaan väri vaikka pinkki, rantakivet violettejä. Maalauksen aikaansaama tunne johdattaa katsojan maalarin idean jäljille. Minusta ei tule maisemamaalarina ulkoisin aistein havaittavan todellisuuden kuvaajaa.
Oman maalaamiseni yksi idea on maalata maisemaa unen kielellä. Minulla ei ole edes taitoa saada oikeita mittasuhteita tai luonnonmukaisia värejä maalauksiini. maalatessani tuntuu kuin maalaus ohjaisi minua, enkä minä maalaustani. Usein totean, että tällainenko siitä tuli, uusi ikkuna omaan sisäiseen vähän itsellenikin salattuun todellisuuteen. Maalaamisessa myös tekeminen on tärkeää, se meditatiivinen, keskittynyt oleminen. Lopputuloksen katseleminen on taas uusi kuva itsestäni, taulussani on kerättynä aineksia menneisyydestäni, ehkä myös tulevasta.

Äitienpäivää ja skilloja

Äitienpäivänä, ulkona keväinen maisema, siniset skillat kukkivat, alkukesän väri pikkupuutarhassamme on sininen ja vihreä. Metsissä valkoinen ja vihreä, kunnes myös muut värit aukaisevat kukkansa. Kevät on voimakasta tunneaikaa, tuoksut, aamuyön lintujen laulut ja muistot menneistä keväistä. Keväällä nykyisin ajattelen, ihanaa olen elossa saan nähdä tämänkin kevään.
Varmaan tämä keski-ikä saa aikaan tämän tunteen, vaikka en tunne itseäni sairaaksi enkä vanhaksi, vain useampi vuosi on jo takanapäin. Osaa antaa arvoa uudelle keväälle, jonkin uuden alulle, kun tietää että tulevaisuuden keväät koen yhä vanhempina. Keski-ikä on hyvä ikä, voin määrätä vielä omista tekemisistäni, jaksan tehdä asioita joista saan iloa, opin uusiakin taitoja. Ainoastaan omaa aikaa haluaisin enemmän, sitä aikaa ja päivää jolloin tapahtumat luovat omat kulkunsa, niitä ei määrää toinen ihminen tai työpäivä. Kun saa näitä omia hetkiä, niin jaksaa olla parempi ihminen myös toiselle, on enemmän annettavaa kun saa energiaa oman näköisestä tekemisestä vaikka maalaamisesta, omiin maailmoihin uppoutumisesta, omanlaisen musiikin kuuntelemisesta, tai vain olemisesta ja mielen tyhjentämisestä.

Äitienpäivänä muistetaan myös kuollutta äitiä, oma äitini kuoli joitain vuosia sitten. En ole osannut ottaa perinteeksi sitä, että veisin haudalle vaikkapa äitienpäiväruusua. Näin teimme lapsuudessani, veimme ruusut isän äidin haudalle, ihanat syvänpunaiset ruukkuruusut, samalla teimme kevätretken metsään. Minä muistin äitiäni tänään ajatuksilla, lämpimillä muisteloilla. Poimin muutaman skillan ja keväisen oksan maljakkoon, jonka laitoin äidin mustavalkoisen kuvan viereen. Se on minun tapani muistaa. Siitä tuli hyvä olo, ihan kuin äiti olisi ollut hetken kanssani tässä ja nyt. Olen varmaan perinyt suhteeni kukkiin ja kasveihin vanhemmiltani. Isäni poimi poikasena kukkia äidilleen ja toi lapsuudenkotiini usein kukkia. Äiti vaali ja hoiti kukkapenkkejään mökillä.

Minä pidin kasvien keräämisestä, keräsin niitä 1960-luvulla kouluun, kahtena kesänä 40 kasvia/kesä. Kasvit prässätiin imupaperin välissä kasviprässissä ja liimattiin arkkeihin ja nimilaputettiin, suomalaisin ja latinankielisin nimin. Kasvisto oli nimeltään Herbaario..Nimet piti oppia ulkoa niin suomeksi kuin latinaksikin. Muistan, kun opettajani kehui kasvitentissä että latelin kasvien nimet kuin apteekin hyllyltä.. ) Näin opin tuntemaan kasveja ja nykyisinkin jos löydän oudon yrtin, tutkin kotona kasvikirjastani, mikä se mahtaisi olla. Nykypäivänä voitaisiin elvyttää kasvienkeruu vaikkapa valokuvaamisen muodossa, kuvataan kasvi poimimisen sijasta. Tämän päivän nuoret eivät oikein tunne tavallisimpia kasvejakaan. Kun kasvit tulevat tutuksi, tulee myös luonto lähemmäksi sydäntä, kasvien tuntijat ovat usein myös luonnonsuojelijoita.
Voihan luonnon kauneudesta toki nauttia, vaikka ei tuntisi yhtään kasvia nimeltä, samalla tavalla kun ihastelemme tähtitaivaan tunnelmaa vaikka emme tiedä, että lostava tähti onkin Vega tai tähtikuvio Orionin vyö. Tieto tuo vain uuden puolen kauneudelle, vähän niinkuin oikea ja vasen aivopuolisko yhtyisivät tai vuorottelisivat havainnoidessamme.
Kohta kahvin keittoon.. Pilvi ja Sara tulevat äitienpäiväkahville, otin juuri kasvispiirakat uunista.

Frasierista Kotikadulle ja hiljaisuuteen

Onkohan tämäkin ikääntymisen enteitä, en oikein löydä televisiosta mieleistä katsottavaa, nyt kun Kotikatukin on muuttunut nuorisoa kosiskelevaksi tosi-tv-sarjaksi. Kotikadun luotetut vanhat naamat sekoilevat ihmiskuvioissaan, Laura on huomannutkin olevansa lepakko, Pertti on vanhoilla päivillään lehtolapsen isä, pastori Janne ryypiskelee ja sekoilee naisissa, Roope pettää ja Karin istuu vankilassa poltettuaan ravintolansa. Roolihahmot ovat uusineet nahkansa ja muuttuneet ihan oudoiksi. Onneksi on vielä tuttu ja nauruhermojani hivelevä sarja,nimittäin Frasier; aina yhtä hyvää komiikkaa, sattuvia juonen käänteitä, ihanan lämminhenkisiä ja samaistuttavia roolihenkilöitä. Nautittavia kohtauksia ja älykästä ironiaa, jokaiselle samastumiskohteita ja jokainen jakso päättyy yleensä katsojan kannalta moraalisesti ja eettisesti oikeaan lopputulokseen.

Tämän uuden ehdotetun mediamaksun (jos se toteutuu) myötä pitäisi oikeasti huomioida paremmin katsojakunnnan , eri-ikäisten katsojien toiveet, myös yli viisikymppisten )

Televisio onkin kuin virtuaali päiväuni. Yölliset unemme ovat omia näytelmäkoosteitamme, rakennamme alitajunnastamme henkilöt ja repliikit, tunnelmat ja tilanteet. Televisiosta valitsemme usein ohjelmaa joka rentouttaa, viihdyttää, opettaa. Unet ovat jo tapahtuneista asioista koosteita. Tv-ohjelmien vaikutus heijastuu omalta osaltaan päiväkäyttäytymiseemme.
Televiso-ohjelmiin tarvittaisiin enemmän rajoituksia, esim ohjelmiin joita näytetää ennen klo 20 lasten katseluaikaan. Vanhemmilla on vastuunsa kontrolloida, mitä lapset katsovat, mutta myös kollektiivinen median vastuu olisi tärkeää. Suurin vaikutus tv:llä on usein näihin heikoimpiin lenkkeihin, lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole vielä oma minä kasvanut tarpeeksi vahvaksi. On todettu että aggressiiviset ohjelmat lisäävät väkivaltakäyttätäytymistä varsinkin lapsilla. Usein jo uutisissa on sellaista kuvamateriaalia joka ei sovi lapsen maailmaan. Kilpailu mediassa on niin kovaa että ohjelmien luonne on muuttunut , ihmisille syötetään aina vain rankempia elämyksiä, jotta ohjelman suosio saataisiin nousuun.
Välivalta ei saa koskaan olla viihdettä, yhteiskunnan raaistuminen on osaltaan heijastusta myös median väkivaltaohjelmista. Olemme ympäristömme peilejä. Miksi haluamme katsoa kurjuutta ja draamaa, onko niin, että onnelliset näytelmät eivät meitä kiinnosta.. koemmeko elävämme enemmän kun ympärillämme on vahvoja tunteita, jännitystä, pelkoa. Vaatiiko egomme suuria tunteita...

Usein televisio on auki kodeissa, vaikka sitä ei katsotakaan, tv pauhaa taustalla on ikäänkuin
virtuaalijäsen perheessä. Saatamme kokea television myös persoonamme jatkeeksi, otamme itseemme sieltä malleja ja tunteita. Olen välillä omien sarjojeni ääressä hyvin tiiviisti,
niinsanotusti nenä ruudussa. Mutta toisinaan tv on kiinni ja huomaan, että kodin ilmapiiri on erilainen, sitä ei täytä jokin ulkopuolinen,vaan hiljaisuus tai asujiensa puheensorina, musiikki, puuhastelu. Silloin voi olla läsnä omissa ajatuksissaan ja antaa mielen levätä yksinkertaisesti vaikka hiljaisuudessa.