Lapsuuden leikkipaikat ja unimaisema

Olin iltapäivällä lenkillä ja kävin katsomassa lapsuuteni leikkipaikkoja. Metsä, jossa kavereitteni kanssa leikin on vielä onneksi olemassa ja melkein samanlaisessa luonnontilassa kuin lapsuudessani. Kallioita, mäkiä, sekametsää ja näin keväällä kevättähtimöt kukkivat siellä valkoisena mattona. Metsässä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia vallihautoja. Vallareita, joiden yli hypimme, joissa lumisina talvina kahlailimme ja leikimme piilosta. Ne korkeat kivirappuset, joiden päällä leikimme kuninkaanlinnaa. Se suuri mäki, jossa katkaisin veljeni vanhat puusukset, jotka isä sitten korjasi.
Tämä metsä on usein unissani, unimetsäni, siellä tapahtuu paljon salaperäisiä asioita. Joskus lennän metsän yllä, toisinaan jokin selittämätön tumma vaara uhkaa ja vetää magneetin tavoin metsän syövereihin.


Unissamme palaamme vanhoihin koteihimme ja paikkoihin, joissa lapsena leikimme. Sanotaan, että kaipaamme silloin jotain menneisyydestämme. Kaipaammeko lapsuuden turvallista aikaa. Pohdimmeko ongelmallisia suhteitamme vanhempiimme. Emmekö halua kasvaa aikusiksi, olemmeko kypsymättömiä. Uskoisin, että lapsuudessani minua ei sitonut samalla tavalla looginen järki, vaan elämää ohjasi intuitio ja viattomuus. Unien sanotaan olevan viattoman viisauden tilan kuten lapsuudenkin. Sanotaan myös, että vain unennäkijä itse voi tietää mitä unensa tarkoittaa.
Lapsuusmaisemat voisivat kuvata unissani sitä luovaa intuitiivista pohjaa, jossa mieleni lepää.
Uni ja päivätajunta luovat ihmisestä kokonaisuuden. Unet ovat suoria, unet kuulevat meitä ja
unet näkevät meidät ja kertovat mitä näkyy.

Luin unen biologiasta, että päivätajunnassa, kun esim. luemme tai ratkaisemme aritmetiikan ongelmia, aivoissa aktivoituu keskittyneitä alueita, jotka voivat sijaita kaukana toisistaan. Valvetilan ajattelu paikallistuu näihin keskuksiin. Unennäkö on taas yhteydessä näiden keskusten väliseen tilaan ja niiden yhdistämiseen. Tuli mieleeni, että se mitä on tilojen välissä on olennaista. Aivan kuten joogassa mietiskellään ulos ja sisäänhengityksen välissä olevaa tilaa. Ja meditaatiossa iloitaan, kun löydämme ajatusten välisen tyhjän tilan.

Lupiineja ja mielen samentajia

Sateinen aamu, leikkasin syyshortensian kuivuneita oksia. Lemmikit kukkivat pensaan juurella. Sade yltyi ja tulin sisälle. Katselin äsken televisiosta jotain puutarhaohjelmaa, jossa koko puutarha meni uuteen uskoon. Ihmettelen ihmisten vimmaa tuhota vanhoja vähän villliintyneitäkin puutarhojaan. Tilalle rakennetaan moderni persoonaton tarha, jossa valkoiset hiekkakivet koristavat jotain ikivihreää pensastoa. Miten kauniita ovatkaan vanhojen talojen villitarhat, joista löytyy joskus niitä ihania valkoisia kaariporttejakin. Muistoissani on hyvin selkeänä lapsuuteni puutarha, mamman pyöreän muotoinen orvokkipenkki, jossa oli erivärisiä suuria orvokkeja. Pitkä kukkapenkki, jossa kasvoi valmuja, harjaneilikoita, Puutarhan takaosassa viliintyneessä maassa lupiineja ja lemmikit joita kasvoi puutarhan laitamilla, sinisenä harsona. Lupiinien tuoksun sanotaan olevan portti tuonpuoleiseen, tuoksu on erikoinen ja siitä tulee mieleeni jotain, jonka olen kenties unohtanut. Tätä vanhaa lapsuuteni puutarhaa ei enää ole. Se on säilynyt unimaisemassani ja miten onkaan hyvä että näin on. Voin palata lapsuuteni kesiin niihin lämpimien kesäpäivien tunnelmiin unissani, kävelen puutarhan hiekkapoluilla ja katselen ympärilleni, oloni on rauhallisen onnellinen.


Kuvastaakohan ihmisen suhdetta uniin myös hänen suhteensa puutarhoihin. En tiedä, mutta ajattelen, että ihminen joka uneksii paljon, näkee myös unta puutarhoista ja on usein villien puutarhojen ystävä. Itselläni on pieni puutarha tai pala luontoa takapihallani. Annan voikukkien kasvaa siellä ja ihailen jokaista kasvia joka ponnistelee valoon ja elämään. Suhteeni kasveihin on vaaliva ja ihmettelevä, kiitollinenkin.


Päivätajunnassa elämme kuin suodattimien kautta, tai kuten buddhalaiset kutsuvat mielen samentajien kautta. Emme näe asioita suoraan vaan erilaiset ennakkoasenteet, odotukset, pelot ja toiveet värittävät suhdettamme kanssaihmisiin , elämän tapahtumiin ja tekoihimme. Emme useinkaan edes tiedosta näitä samentajia. Ihminen luo motiiveillaan, tunteillaan ja tekemisillään oman elämänsä ja sen psykologiset ja jopa fyysiset olosuhteet.
Uskon, että unissamme emme suodata tapahtumia vaan koemme ne suoraan. Kertoessamme unistamme jätämme usein kertomatta asioita, jotka tuntuvat meistä vääriltä tai kieroontuneilta, sensuroimme ja kerromme usein oman versiomme unestamme. Sekin voisi olla itsetutkistelua miettiä, miksi sensuroin ja kerron uneni niinkuin sen kerron..
Unet ovat yhteisiä meille kaikille ihmisille (no jaa näkeväthän koiratkin unia, varmaan Maxin tassut rapsuvat ja häntä vispaa kun se uneksii) unen kieltä ymmärtää, kun on lukenut paljon satuja ja myyttejä. Älä kerro uniasi ihmiselle, joka ei ole niistä kiinnostunut tai mitätöi unesi. Unemme ovat henkilökohtaisia lapsiamme, mielemme lahjoja, lohduttajia ja kasvattajiamme.
Unen kertomisen ilmapiirin tulisi olla hyväksyvä ja arvostava.

Oksan varassa ja kuva-aallokossa

Viime öiden unet ovat olleet sekavia, en muista kuin jotain pieniä tuokiokuvia. Yhdessä unessani roikuin kallion reunalla ja pidin oksasta kiinni. Kädestäni piti kiinni myös pieni tyttö, ehkä se olin minä itse pienenä. Oksa oli yhtäkkiä irtonaisena kädessäni,mutta silti en pudonnut. En ollut oksan varassa, vaan oksa oli kädessäni ja leijailin turvallisesti maan kamaralle tyttö käsipuolessani.


Unissani olen se, joka olen aidosti sisimmässäni. Päivätajunnassa, hereillä olessamme pyrimme olemaan usein jotain, jota haluaisimme olla. Ajattelemme, että kun olen hyvinvoivan menestyvän näköinen, kotini on ulospäin trendikäs kuin näyteikkuna muille ja urani nousussa, niin tämä kuvastaa myös sisäistä hyvinvointiani, mutta näinhän se ei aina ole. Voimme olla sisäisesti tyhjiössä, mutta ulkoinen muille näkyvä roolimme/elämämme voi näyttää todella hyvältä. Ja aina on ihmisiä, jotka sekä sisäisesti ja ulkoisesti näyttävät voivan huonosti. Mielestäni sanonta mitä ulkona sitä sisällä ei ole totta. Vaan useimminkin on niin että ulkoisella järjestyksellä yritän luoda järjestystä ja hyvää oloa sisimpääni, ja hetkellisesti se onnistuukin. Mutta viimeistään unet alkavat kertoa elämän valheellisuudesta ja pahasta sisäisestä ristiriidasta. Toistuvat painajaisunet kuvaavat usein ratkaisematonta ongelmaa, jonka olemassaoloa emme usein halua edes myöntää itsellemme.




Vuosia sitten näin toistuvaa unta vanhasta ränsistyneestä talosta, johon minun piti muuttaa. En olisi halunnut muuttaa sinne, talon katto oli rikkinäinen ja sammaltunut, huoneet oudon aavemaisia , pelkäsin talossani. Sitten uneni kerran muuttui. Huomasin että taloni yläkertaan oli muuttanut tyhjiin huoneisiin ihmisiä, en ollutkaan yksin talossani, sain turvaa muista, olin helpottunut. En ole enää nähnyt unta tuosta talosta.


Nykyisin on olemassa erilaisia uniryhmiä, joissa kerrotaan jo pohdiskellaan unia. Mielestäni unien kirjoittaminen ylös on hyvä tapa, samalla voin kirjoittaa myös niitä ajatelmia ja tapahtumia joita uskon uneeni liittyvän. Ikäänkuin kirjoittaisin päiväkirjaa, jossa myös uneni ovat mukana.

Florence Vidalin ajatuksia unesta ja luovuudesta; "Henki livahtaa tiehensä purjehtii. Se kiinnostuu tuosta kuva-aallokosta, joka on pulpahtanut esiin ilman järjestystä, miten tahansa, kaikista niistä hengen sijoista, joita ei muuten tulisi mieleen tutkia. Ja silloin tehdään löytöjä. Syy on yksinkertainen; tutkimusalueella ei enää ole aitoja. Se tulee yhtä vapaaksi kuin villi manner ilman rajoja, koko täydellisessä laajuudessaan. Tutkija pyyhkii täten muistikenttää, joka on rajattoman paljon laajempi kuin hänen valvetilan aikana käyttämänsä. Hän harhailee tiedostomattomuutensa syvyyksissä."

Kevättä ja koppakuoriaisia

Kesää kohti, retkeilimme tänään metsässä, lintujen uskomaton laulanto täytti tuoreen puhkeavan metsän. Olimme uimassa lammessa,vesi oli varmaan 13 asteista, hikinen iho viilentyi mukavasti. Rantakalliolla kuhisi heräävien muurahaisten seurue. Joimme simaa ja katselin kun iso muurahainen yritti kiivetä jalkaani ylös,karistin sen.

Viime yön uneni alkoi hyönteisistä. Kävelin ulkona ja ampiasparvi tai pikemminkin muutama ampiainen lähti minua seuraamaan. Panin jo juoksuksi, mutta siivekkäät pysyivät perässäni ja syöksyilivät kohti. Juoksin uneni taloon sisälle ja vedin ulko-oven kiinni. Pääsinpäs niistä eroon ajattelin, kunnes huomasin, että yksi ampiainen oli tulossa sisälle oven yläosassa olevasta koristereiästä. Kommunikoin sen kanssa jotenkin ajatuksen tasolla ja sanoin, että älä tule minua kiusaamaan. Mutta ampiainen tyynnytteli minua ja ymmärsin, ettei se halunnutkaan vahingoittaa. Ampiainen tuli siis sisälle huoneeseen ja laitoin sille asuinpaikan pienestä puisesta laatikosta. Mutta se ei viihtynyt siellä ja tepasteli ja lenteli huoneessa, pelkäsin, että joku teloo sen, kun se on niin pieni. Yhtäkkiä tämän uniampiaisen ympärille kehittyi vaaleanpunaista tahmeaa vaahtoa ja ajattelin että nyt se kuoli. Pyöritin sormellani tuota vaahtokasaa, jossa pieni ampiainen oli. Yhtäkkiä huomasin siinä pyörittäessäni, että ampiainen olikin muuttunut pyöreäksi suureksi koppakuoriaiseksi. No, nyt se oli ainakin sen kokoinen, ettei kukaan sitä vahingossa tapa. Koppakuoriainen oli pöydällä, kun ystäväni tuli käymään, hän luuli että se on mekaaninen lelu. Kerroin hänelle, että se on elävä hyönteinen ja osaa totella käskyjä. Sanoin: lennä , ja niin kuoriaiseni ponnahti lentoon. Ystäväni ihmetteli suuresti.

Pohdiskelin tätä untani, muistan lukeneeni joskus, että hyönteiset, jotka surisevat unessa, kuvaavat hermostollisia häiriöitä. Unessani tämä ampiainen kävi läpi jonkinlaisen muodonmuutoksen ja siitä tuli suuri ja näkyvä . Sain telepaattisen kontaktin tähän unikuoriaiseeni ja tunsin myötätuntoa sitä kohtaan.

Selasin erästä vanhaa unikirjaani ja koppakuoriainen oli siinä ns Itsen symboleja, eli Itse on kaiken sen ilmentymä, miksi ihminen voi henkisesti kehittyä. Melkoinen ristiriita unessani, sillä ampiainen kuvaa unikirjani mukaan laiskuutta ja hyödyntavoittelua. Mutta tällaista sisäistä taisteluahan tämä elämä on.