Äitienpäivää ja skilloja

Äitienpäivänä, ulkona keväinen maisema, siniset skillat kukkivat, alkukesän väri pikkupuutarhassamme on sininen ja vihreä. Metsissä valkoinen ja vihreä, kunnes myös muut värit aukaisevat kukkansa. Kevät on voimakasta tunneaikaa, tuoksut, aamuyön lintujen laulut ja muistot menneistä keväistä. Keväällä nykyisin ajattelen, ihanaa olen elossa saan nähdä tämänkin kevään.
Varmaan tämä keski-ikä saa aikaan tämän tunteen, vaikka en tunne itseäni sairaaksi enkä vanhaksi, vain useampi vuosi on jo takanapäin. Osaa antaa arvoa uudelle keväälle, jonkin uuden alulle, kun tietää että tulevaisuuden keväät koen yhä vanhempina. Keski-ikä on hyvä ikä, voin määrätä vielä omista tekemisistäni, jaksan tehdä asioita joista saan iloa, opin uusiakin taitoja. Ainoastaan omaa aikaa haluaisin enemmän, sitä aikaa ja päivää jolloin tapahtumat luovat omat kulkunsa, niitä ei määrää toinen ihminen tai työpäivä. Kun saa näitä omia hetkiä, niin jaksaa olla parempi ihminen myös toiselle, on enemmän annettavaa kun saa energiaa oman näköisestä tekemisestä vaikka maalaamisesta, omiin maailmoihin uppoutumisesta, omanlaisen musiikin kuuntelemisesta, tai vain olemisesta ja mielen tyhjentämisestä.

Äitienpäivänä muistetaan myös kuollutta äitiä, oma äitini kuoli joitain vuosia sitten. En ole osannut ottaa perinteeksi sitä, että veisin haudalle vaikkapa äitienpäiväruusua. Näin teimme lapsuudessani, veimme ruusut isän äidin haudalle, ihanat syvänpunaiset ruukkuruusut, samalla teimme kevätretken metsään. Minä muistin äitiäni tänään ajatuksilla, lämpimillä muisteloilla. Poimin muutaman skillan ja keväisen oksan maljakkoon, jonka laitoin äidin mustavalkoisen kuvan viereen. Se on minun tapani muistaa. Siitä tuli hyvä olo, ihan kuin äiti olisi ollut hetken kanssani tässä ja nyt. Olen varmaan perinyt suhteeni kukkiin ja kasveihin vanhemmiltani. Isäni poimi poikasena kukkia äidilleen ja toi lapsuudenkotiini usein kukkia. Äiti vaali ja hoiti kukkapenkkejään mökillä.

Minä pidin kasvien keräämisestä, keräsin niitä 1960-luvulla kouluun, kahtena kesänä 40 kasvia/kesä. Kasvit prässätiin imupaperin välissä kasviprässissä ja liimattiin arkkeihin ja nimilaputettiin, suomalaisin ja latinankielisin nimin. Kasvisto oli nimeltään Herbaario..Nimet piti oppia ulkoa niin suomeksi kuin latinaksikin. Muistan, kun opettajani kehui kasvitentissä että latelin kasvien nimet kuin apteekin hyllyltä.. ) Näin opin tuntemaan kasveja ja nykyisinkin jos löydän oudon yrtin, tutkin kotona kasvikirjastani, mikä se mahtaisi olla. Nykypäivänä voitaisiin elvyttää kasvienkeruu vaikkapa valokuvaamisen muodossa, kuvataan kasvi poimimisen sijasta. Tämän päivän nuoret eivät oikein tunne tavallisimpia kasvejakaan. Kun kasvit tulevat tutuksi, tulee myös luonto lähemmäksi sydäntä, kasvien tuntijat ovat usein myös luonnonsuojelijoita.
Voihan luonnon kauneudesta toki nauttia, vaikka ei tuntisi yhtään kasvia nimeltä, samalla tavalla kun ihastelemme tähtitaivaan tunnelmaa vaikka emme tiedä, että lostava tähti onkin Vega tai tähtikuvio Orionin vyö. Tieto tuo vain uuden puolen kauneudelle, vähän niinkuin oikea ja vasen aivopuolisko yhtyisivät tai vuorottelisivat havainnoidessamme.
Kohta kahvin keittoon.. Pilvi ja Sara tulevat äitienpäiväkahville, otin juuri kasvispiirakat uunista.