Unimaalaus

Maalasin taulun aamulla, vedin paksuin vedoin isolla pensselillä perspektiivivärejä ja sitten annoin intuitioni työskennellä. Maalasin lehden muotoja, köynnöksiä. Annoin tunteen johdattaa, lehtien värit kuvasivat omia elämäni aineksia, luonnettani, tunteita, elämän ulottuvuuksia. Maalaaminen on osa itseäni sillä tekemisen hetkellä, jatke itseeni. Peili, joka kertoo missä olen ja mihin olen matkalla. Tunteet ja olotila maalatessani eivät ole arkitodellisuuttani vaan unen kaltainen, erilainen olotila, silti hyvin keskittynyt. Lopputuloksessa oli paljon yllättävän hyvää, paljon kehitettävää, mutta jätin maaluksen hieman keskeneräiseksi. En ylityöstänyt sitä. Toisinaan kun maalausta parantelee liian kauan, sen idea peittyy. On hyvä jättää tekele keskeneräiseksi, niinhän kaikki elämässä on tavallaan keskeneräistä, asioiden loppuunvieminen on jonkinlainen illuusio. Emmehän koskaan pääse perille tai saa valmiiksi. Valmiiksi saaminen on keinotekoista, on vain paljon asioita tapahtumia, joille sepitämme esim lopun. Elokuvissa täytyy olla the end, mutta kuva jatkuu vaikka suljemme vastaanottimen. Alku ja loppu ovat jonkinlaisia rajapyykkejä, joille annamme nimen alku ja loppu.
Usein, kun olen nähnyt unta ja aamulla herään; palautan unen juonta mieleeni, tuntuu että unikuvani syöksyvät ja järjestäytyvät jonkinlaisen päivätajunnan organisaattorin, suodattimen kautta, joka keksii unelle sopivan lopun... vaikka unessa ei sellaista ollutkaan. Unet muuttuvat kertoessamme niitä. Samoin kuin muistot muuttuvat elämän edetessä, kokemamme asiat värittävät vanhoja muistojamme aina uudelleen ja uudelleen. Päivätajuntamme kertoo unen sanoilla, uni nähdään suoraan, koetaan suoraan. Sanat jotka tulevat tähän väliin eivät aina riitä unta selittämään. Toisinaan voi maalaus kuvata unta paremmin, kuin sanallinen ilmaisu. Unen kieli on kieletöntä, ohi sanojen, taakse sanojen ..