Minä vain olen

Kesä

Lähdin aikaisin aamulla liikkeelle, kävelin pitkin ruohoista polkua
ja mietin miten mansikat tuoksuvatkaan, kuin suuri kimppu tuoksua;
sekoitus metsän makeaa ja lapsuuden pitkiä suvisia päiviä.
Tällaista mietin ja astelin eteenpäin kohti meren rantaa.

Vieressäni pusikossa rasahti, mikä ? Urospeura tempaisi polun poikki aivan edestäni. Pysähdyin ja jähmetyin ja katsoin.
Siinä se seisoi nyt kalliolla ja silmäili hyvin tarkkavaisesti minua.
Kohta, matkan päästä juoksi naaras myös sinne kalliolle. Katsoivat minua.
Seisoin hetken ja hyvin rauhallisesti jatkoin kävelyäni rantaan.
Tunsin itseni osaksi luontoa, kohtaaminen oli jotenkin tasavertainen.
Olo oli hiljainen ja kiitollinen.

Kun hiljaisena liikkuu luonnossa voi nähdä enemmän,
vailla mitään odotuksia vain ihmetellen ja vailla sanoja ajatukset
hetkessä..

Kesällä, jossain kaukana kaupunkien äänistä, metsässä voi koota itsensä
eheäksi. Sitä varmaan on loma parhaimmilaan, että löytää itsestään
jotain alkuperäistä ja kuitenkin niin tuttua että hymyilyttää.
Ja on aikaa, niinkuin joskus lapsena, kun vain makasi nurmikolla ja tuijotti
pilvien hassuja muotoja ja huikaisevan sinistä taivasta, tai makasi vanhassa puisessa pihakeinussa ruusu hiuksissa ja tunsi olevansa prinsessa tai keiju.

Päivä osaa itse luoda kulkunsa vailla lukujärjestyksiä, mieli kasvaa
niin avaraksi, että siellä on kuin suuri sininen tai vihreä jossa vain olen.
En tee mitään, minä vain olen )
Ja olen ehkä vähän kokonaisempi taas kerran.

Vanhoja värssyjä

Ystävien runoista ystävänpäivän aattona;

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on kädessä avain ja lukko.
Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteen."
Tällaisia runoja kirjoittelimme me n. viisikymppiset ystävillemme.
Runoja kaukaa, vanhoja kiiltokuvia kirjan sivuilla, runojen henki kuvasi sitä aikaa, jossa silloin lapsina elimme.

Yksi runokirjan runoistani, jonka oli kirjoittanut paras ystäväni kuului; Lapsi missä vaellat, missä toimit, aherrat. Muista että työllä vaan, suuret aarteet vallataan. Uskommeko enää tuohon tänään. Runot olivat ihanteellisia, kehoittivat työntekoon, rehellisyyteen. En ole rikastunut ahkeruudella, enkä työnteolla. Budjetti on onneksi tasapainossa. Tämän päivän rikkaat eivät rikastu työllä.

Luokan paras oppilas kirjoitti runokirjaani; "Lue läksysi huolella, niin olet voiton puolella, opettajat sinusta tykkäävät ja harvoin nurkkaan lykkäävät..." En pitänyt runosta silloin, enkä nytkään. Kansakoulu-opettajamme oli juuri tuollainen kaksinaamainen, suosi suosikkejaan ja vainosi erilaisia vähän persoonallisempia oppilaita. Pahinta oli, että meillä oli tyttöluokka ja kova kilpailuhenki.

Yksi runo oli "Omatuntosi ohjausta noudata notkossa elämän, siin on porras poikki kuilun, silta vaarojen välissä." Tämä ruono on hieno ja eettinen, siihen uskon vielä nytkin.

Isoäitini eli mamma kirjoitti ; "Hän se hoitaa lastaan pientä, antaa vaatteet ravinnon, elontiellä sylissänsä kantaa taivaan kotohon", jotenkin näin se runo oli. Isäni kirjoitti runoksi " Olen lammas rakkahan paimenen, olen pienin laumassa Jeesuksen, ei saata maailma niellä, kun Jeesus kaitsevi tiellä..... Äitini runossa kerrottiin Sharonin liljasta. Hyvin hartaita, nykypäivän ihmisistä jopa paatoksellisia runoja.

Tällaisiä nyt tässä mietin, ystävänpäivän aattona; aikaa, jolloin kirjoiteltiin vihkoihin runoja ja liimattiin kiiltokuvia sivuille. Se runokirja kiiltokuvineen on minulla yhä tallella, löytyi valokuva-albumi-kasan alta. Löytyvätkö kännykköjen runot joskus bittiavaruudesta :)

Jouluruno ajatuksia

Joulu sydämessä on se paikka, johon joulu valmistetaan.
Joulua ei voi vain ulkoisesti rakentaa.
Joulunmieli ehkä lahjana annetaan.
Joulumieltä ei voi siis pakottaa.

Joulun kiireet, leipomiset, siivoukset ja lahjojen ostot, tekevät mieleni levottomaksi. Väsyn ja hermostun.
Kuin juoksisin jokajouluista maratonia, niin paljon muistettavaa, tehtävää, jotta pääsisin perille.. Jouluun.


Kun sitten aattoilta on hämärän peitossa ja istun vain hiljaa, katselen kuusta ja kynttilöitäkin, ihmettelen, eikö perille jouluun pääsisi helpommin.
Toivoisin, saavani sellaisen lahjan, että osaisin saapua jouluun, tyhjinkin käsin ilman turhaa kiirehtimistä ja vaatimista. Osaisin tehdä joulustani sellaisen kuin oikeasti jaksan.


Minun jouluni on kuitenkin siellä sydämessäni, siellä ovat läheiseni ja myös lapsuuden jouluihini kuuluneet rakkaani, nyt jo poisnukkuneet.
Varmaan olen jo matkalla sydämeni jouluun, näin toivon.

Mielen vaate

Nyt vain runo arki-illalle;

Olen väsynyt.
Fyysinen kuoreni, kiinniliimattu vaate, raskas kantaa,
ahdas aate.
Vaate, tunteva tunnekeho.
Mieleni, räätälini, pukijani.
Keho tuntee tunteen, kutoo tunteesta tunikan,
haaveista haarniskan, peloista kireän pipon.

Nykytietämyksen mukaan, mieli tunnistaa kehon tuntemuksista tunteemme, kun jäykistymme kauhusta, mieli kertoo, että tunnemme pelkoa.
Taltioimme kehoomme tunteita, erilaisina kolo-
tuksina ja kipuina. Varmaankin ne ovat tukahdutettuja tunteita. Tunteita, jotka haluavat tulla
esille, valoon, tietoisuuteemme, jotta voisimme päästää ne ulos kehostamme, vapaaksi.

Huomasin, että uusi piikkimattoni on ajoittain hyvä tunnekehoni puhdistaja. Makaan matollani hiljaa ja kuulostelen, kun selkääni kuumottaa, kihelmöi, kehon pinta elää on sähköinen olo.
Sitten iho hiljenee, kuin olisin hieman väljemmissä nahkoissa. Oloni on rauhallinen, irtonainen.
Jotain vanhaa fyysistä taakkaa on sulanut ainakin hetkeksi pois.

Vihreä aalto

Olimme kävelemässä meren rannalla, kiersimme Otsolahtea ja kävimme Karhusaaressa. Minulla oli kamera mukanani. Otin valokuvia sillä silmällä, että saisin myös maalaamiseeni uusia ideoita. Kuvasin vanhoja pajuja, katselin niiden rosoisia runkoja ja kierteisiä oksia. Kuvasin veden kimallusta ja rantakiviä. Olisi ihana jos osaisi maalata kimaltelevaa meren pintaa kuin Edelfelt aikoinaan, kuin pieniä kristallihippuja vedessä. Rantakivien muodot ja värit, märkien kivien kiiltävät pinnat. Maalarin silmin huomasin, että kivet ovat kulmikkaita, aika huomattavia kontrastieroja väreissä, harvat kivet ovat pyöreitä. Meren väreissä ja taivaan heijasteissa on myös paljon tutkittavaa, aallon väri olikin vihreämpi kuin ympäröivä vesi. Tuli mieleeni maalaus "Aalto", tuo Gustave Courbetin maalaus, maalauksessa on valtameren suuri syvän vihreä aalto. Poikkeuksellinen maalaus aikoinaan 1800-luvulla, maalauksessa näkyy vain merta ja aaltoa, ei rantaa tai esim laivoja. Valokuvaus, maalaaminen ja taidekirjojen tutkailu ovat tuoneet uuden ulottuvuuden maisemien katsomiseen. Huomaan katsovani eri tavalla varjoja, värien vaihtelua maisemassa ja perspektiiviä, joka maalauksissani on usein ei kovin luonnollinen...Meren kuvaaminen on kautta aikojen ollut yksi suosituimmista maalausaiheista. Ennen impressionisteja kuului merimaalarin kuvata merta realistisesti, tärkeää oli laivojen muodot ja asennot aallokossa, maalaukset suurista meritaisteluista olivat 1700-luvun maalareiden aiheita. Mutta onneksi tulivat uudet suunnat ja impressionistien myötä annettiin sijansa myös sisäiselle merimaisemien tulkinnoille.

Meri kuvaa ihmisen sielua, sanotaan unien tulkinnoissa. Kun näet unta merestä, tarkkaile onko vesi kirkasta, sameaa. Onko meresi myrskyisä vai tyyni ja rajaton. Hieno enne unessa on jos kävelet meren pohjassa kirkkaassa vedessä, näet selvästi syvyyksien kalat, kasvit , kivet.. Silloin olet löytänyt oman alitajuntasi viisauden ja tiedät, että mielesi syvyyksissä ei ole mitään pelättävää. Muistan itselläni myös unet joissa seison meren rannalla, katson ulapalle mutta en uskalla lähteä merelle, silloin olen elämässäni ratkaisemattomien ajatusten äärellä. Toisinaan unimeressä uivat norsut, kuten viimeöisessä unessani. Ratsastin norsun selässä, norsu ui suuren meren aalloissa. Unessa tiesin näkeväni unta, enkä pelännyt. Joskun näen unta öisestä merestä, ja matkasta jonne en halua lähteä. Öinen meri kuvaa suhdettamme kuolemaan.

Omissa maalauksissani voi meri olla surrealistinen, taivaan väri vaikka pinkki, rantakivet violettejä. Maalauksen aikaansaama tunne johdattaa katsojan maalarin idean jäljille. Minusta ei tule maisemamaalarina ulkoisin aistein havaittavan todellisuuden kuvaajaa.
Oman maalaamiseni yksi idea on maalata maisemaa unen kielellä. Minulla ei ole edes taitoa saada oikeita mittasuhteita tai luonnonmukaisia värejä maalauksiini. maalatessani tuntuu kuin maalaus ohjaisi minua, enkä minä maalaustani. Usein totean, että tällainenko siitä tuli, uusi ikkuna omaan sisäiseen vähän itsellenikin salattuun todellisuuteen. Maalaamisessa myös tekeminen on tärkeää, se meditatiivinen, keskittynyt oleminen. Lopputuloksen katseleminen on taas uusi kuva itsestäni, taulussani on kerättynä aineksia menneisyydestäni, ehkä myös tulevasta.

Äitienpäivää ja skilloja

Äitienpäivänä, ulkona keväinen maisema, siniset skillat kukkivat, alkukesän väri pikkupuutarhassamme on sininen ja vihreä. Metsissä valkoinen ja vihreä, kunnes myös muut värit aukaisevat kukkansa. Kevät on voimakasta tunneaikaa, tuoksut, aamuyön lintujen laulut ja muistot menneistä keväistä. Keväällä nykyisin ajattelen, ihanaa olen elossa saan nähdä tämänkin kevään.
Varmaan tämä keski-ikä saa aikaan tämän tunteen, vaikka en tunne itseäni sairaaksi enkä vanhaksi, vain useampi vuosi on jo takanapäin. Osaa antaa arvoa uudelle keväälle, jonkin uuden alulle, kun tietää että tulevaisuuden keväät koen yhä vanhempina. Keski-ikä on hyvä ikä, voin määrätä vielä omista tekemisistäni, jaksan tehdä asioita joista saan iloa, opin uusiakin taitoja. Ainoastaan omaa aikaa haluaisin enemmän, sitä aikaa ja päivää jolloin tapahtumat luovat omat kulkunsa, niitä ei määrää toinen ihminen tai työpäivä. Kun saa näitä omia hetkiä, niin jaksaa olla parempi ihminen myös toiselle, on enemmän annettavaa kun saa energiaa oman näköisestä tekemisestä vaikka maalaamisesta, omiin maailmoihin uppoutumisesta, omanlaisen musiikin kuuntelemisesta, tai vain olemisesta ja mielen tyhjentämisestä.

Äitienpäivänä muistetaan myös kuollutta äitiä, oma äitini kuoli joitain vuosia sitten. En ole osannut ottaa perinteeksi sitä, että veisin haudalle vaikkapa äitienpäiväruusua. Näin teimme lapsuudessani, veimme ruusut isän äidin haudalle, ihanat syvänpunaiset ruukkuruusut, samalla teimme kevätretken metsään. Minä muistin äitiäni tänään ajatuksilla, lämpimillä muisteloilla. Poimin muutaman skillan ja keväisen oksan maljakkoon, jonka laitoin äidin mustavalkoisen kuvan viereen. Se on minun tapani muistaa. Siitä tuli hyvä olo, ihan kuin äiti olisi ollut hetken kanssani tässä ja nyt. Olen varmaan perinyt suhteeni kukkiin ja kasveihin vanhemmiltani. Isäni poimi poikasena kukkia äidilleen ja toi lapsuudenkotiini usein kukkia. Äiti vaali ja hoiti kukkapenkkejään mökillä.

Minä pidin kasvien keräämisestä, keräsin niitä 1960-luvulla kouluun, kahtena kesänä 40 kasvia/kesä. Kasvit prässätiin imupaperin välissä kasviprässissä ja liimattiin arkkeihin ja nimilaputettiin, suomalaisin ja latinankielisin nimin. Kasvisto oli nimeltään Herbaario..Nimet piti oppia ulkoa niin suomeksi kuin latinaksikin. Muistan, kun opettajani kehui kasvitentissä että latelin kasvien nimet kuin apteekin hyllyltä.. ) Näin opin tuntemaan kasveja ja nykyisinkin jos löydän oudon yrtin, tutkin kotona kasvikirjastani, mikä se mahtaisi olla. Nykypäivänä voitaisiin elvyttää kasvienkeruu vaikkapa valokuvaamisen muodossa, kuvataan kasvi poimimisen sijasta. Tämän päivän nuoret eivät oikein tunne tavallisimpia kasvejakaan. Kun kasvit tulevat tutuksi, tulee myös luonto lähemmäksi sydäntä, kasvien tuntijat ovat usein myös luonnonsuojelijoita.
Voihan luonnon kauneudesta toki nauttia, vaikka ei tuntisi yhtään kasvia nimeltä, samalla tavalla kun ihastelemme tähtitaivaan tunnelmaa vaikka emme tiedä, että lostava tähti onkin Vega tai tähtikuvio Orionin vyö. Tieto tuo vain uuden puolen kauneudelle, vähän niinkuin oikea ja vasen aivopuolisko yhtyisivät tai vuorottelisivat havainnoidessamme.
Kohta kahvin keittoon.. Pilvi ja Sara tulevat äitienpäiväkahville, otin juuri kasvispiirakat uunista.

Frasierista Kotikadulle ja hiljaisuuteen

Onkohan tämäkin ikääntymisen enteitä, en oikein löydä televisiosta mieleistä katsottavaa, nyt kun Kotikatukin on muuttunut nuorisoa kosiskelevaksi tosi-tv-sarjaksi. Kotikadun luotetut vanhat naamat sekoilevat ihmiskuvioissaan, Laura on huomannutkin olevansa lepakko, Pertti on vanhoilla päivillään lehtolapsen isä, pastori Janne ryypiskelee ja sekoilee naisissa, Roope pettää ja Karin istuu vankilassa poltettuaan ravintolansa. Roolihahmot ovat uusineet nahkansa ja muuttuneet ihan oudoiksi. Onneksi on vielä tuttu ja nauruhermojani hivelevä sarja,nimittäin Frasier; aina yhtä hyvää komiikkaa, sattuvia juonen käänteitä, ihanan lämminhenkisiä ja samaistuttavia roolihenkilöitä. Nautittavia kohtauksia ja älykästä ironiaa, jokaiselle samastumiskohteita ja jokainen jakso päättyy yleensä katsojan kannalta moraalisesti ja eettisesti oikeaan lopputulokseen.

Tämän uuden ehdotetun mediamaksun (jos se toteutuu) myötä pitäisi oikeasti huomioida paremmin katsojakunnnan , eri-ikäisten katsojien toiveet, myös yli viisikymppisten )

Televisio onkin kuin virtuaali päiväuni. Yölliset unemme ovat omia näytelmäkoosteitamme, rakennamme alitajunnastamme henkilöt ja repliikit, tunnelmat ja tilanteet. Televisiosta valitsemme usein ohjelmaa joka rentouttaa, viihdyttää, opettaa. Unet ovat jo tapahtuneista asioista koosteita. Tv-ohjelmien vaikutus heijastuu omalta osaltaan päiväkäyttäytymiseemme.
Televiso-ohjelmiin tarvittaisiin enemmän rajoituksia, esim ohjelmiin joita näytetää ennen klo 20 lasten katseluaikaan. Vanhemmilla on vastuunsa kontrolloida, mitä lapset katsovat, mutta myös kollektiivinen median vastuu olisi tärkeää. Suurin vaikutus tv:llä on usein näihin heikoimpiin lenkkeihin, lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole vielä oma minä kasvanut tarpeeksi vahvaksi. On todettu että aggressiiviset ohjelmat lisäävät väkivaltakäyttätäytymistä varsinkin lapsilla. Usein jo uutisissa on sellaista kuvamateriaalia joka ei sovi lapsen maailmaan. Kilpailu mediassa on niin kovaa että ohjelmien luonne on muuttunut , ihmisille syötetään aina vain rankempia elämyksiä, jotta ohjelman suosio saataisiin nousuun.
Välivalta ei saa koskaan olla viihdettä, yhteiskunnan raaistuminen on osaltaan heijastusta myös median väkivaltaohjelmista. Olemme ympäristömme peilejä. Miksi haluamme katsoa kurjuutta ja draamaa, onko niin, että onnelliset näytelmät eivät meitä kiinnosta.. koemmeko elävämme enemmän kun ympärillämme on vahvoja tunteita, jännitystä, pelkoa. Vaatiiko egomme suuria tunteita...

Usein televisio on auki kodeissa, vaikka sitä ei katsotakaan, tv pauhaa taustalla on ikäänkuin
virtuaalijäsen perheessä. Saatamme kokea television myös persoonamme jatkeeksi, otamme itseemme sieltä malleja ja tunteita. Olen välillä omien sarjojeni ääressä hyvin tiiviisti,
niinsanotusti nenä ruudussa. Mutta toisinaan tv on kiinni ja huomaan, että kodin ilmapiiri on erilainen, sitä ei täytä jokin ulkopuolinen,vaan hiljaisuus tai asujiensa puheensorina, musiikki, puuhastelu. Silloin voi olla läsnä omissa ajatuksissaan ja antaa mielen levätä yksinkertaisesti vaikka hiljaisuudessa.

Runoilija antoi ajattelemisen aihetta

Pienet asiat tulevat tärkeiksi kun vanhenen. Olen huomannut, että viikonloppu ei enää riitä kaikkeen siihen mitä olisin halunnut tehdä. Tarvitsen aina eri tekemisten välillä väljää aikaa, jotta jaksan siirtyä tekemisestä toiseen. Tämä se voi olla myös sisäsyntyinen piirre, joka on ollut minussa aina. Antaa ajan luoda kulkunsa ja kertoa omilla viesteillään sen mitä seuraavaksi tekisin..

Join aamukahvia äsken ja luin Hesarista artikkelia runoilijasta (Sanna Karlström) jonka runoteos sai innoituksensa amerikkalaisesta psykologista, joka tuli kuuluisaksi kiistellyistä eläinkokeistaan. Psykologi Harlow eristi apinanpoikaset emoistaan ja eristi ne sosiaalisesti. Kokeiden tulokset olivat, että vailla hoivaa ja kosketusta jääneet poikaset luhistuivat. Tiedettä, joka tutki, että ilman rakkautta ja hoivaa ei elämästä selviä. Pitäisi varmaan käydä Akateemisessa ja ostaa vaihteeksi tämä runokirja luettavaksi.. Lukiessani putosi maalaustelineestä yksi pieni maisemamaalaukseni ja minulle tuli tunne, että rupeankin nyt maalaamaan niitä merimaisemia, sellaisia omanlaisia koloristisia sisäisiä kuvia. Aloin siis maalata, päivä alkoi luoda omaa kulkuaan; kesken lukemisen sukeltaa merimaalausten maisemiin. No pikkutauluista tuli mielestäni ihan hyviä omalla tavallaan.
Löysin uuden sävyn mereen, harmaan-violetin, se sopii maisemaan juuri sateen jälkeen ennen sateenkaaren nousua taivaalle.

Jatkoin artikkelin lukua tästä runoilijasta (Karlström) Tämän päivän laboratorio-olosuhteita luodaan toisenlaisilla eristämiskeinoilla kuten tv:llä ja kaikenlaisella muulla teknologialla, joka tuo kaiken niin lähelle, mutta eristää meidät fyysisestä elävästä kanssakäymisestä. Lasten kohdalla on tärkeää syli, lukeminen ääneen, kaikenlainen yhteinen tekeminen ja ilon välittäminen lapselle. ja sanoa minusta on hyvä olla kanssasi. Samoin aikuistenkin suhteissa. Me lokeroidumme omiin kammioihimme tietokoneen, tv:n, kännykän vaikutuspiiriin. Kohtaamme sen oikean ihmisen virtuaali-ihmisenä, tekstin, äänen , kuvan välityksellä. Uuden teknologian luoman varjomme, varjo-ihmisen. Tasapainon etsiminen on tärkeää, että emme hukkuisi virtuaalimaailman suohon. On tärkeää edelleen että myös ihmiset palvelevat ihmisiä eivät vain koneet. Teknologia on vapauttanut meidät monista ikävistä rutiinitekemisistä ja antanut enemmän vapaa-aikaa.

Nyt kun kevät on tulossa on hyvä mennä sen läheisen ihmisen kanssa vaikka meren rannalle tai metsään kuuntelemaan kevään ääniä. Meren ranta, avaruus ulapalle antaa mahdollisuuden katsoa kauas, silmä lepää, mieli kasvaa omiin uskomattomiin mittoihinsa.

Oranssia ja koiran rapsuttelua

Olen lisännyt oranssia väriä kotiini. Oranssit verhot, oransseja tyynyjä, oranssi kynttilälyhty, oranssinpunaisia tulppaaneja maljakoissa. ja nyt tätä kirjoittaessani on minulla oranssinen paita päälläni. Selailin väreistä kertovaa kirjaa, oranssi helpottaa hengityselinsairauksista toipumista, se on taso joka toimii erityisesti hermoston ja hengityselimistön välittäjänä. Oranssi symboloi myös iloa ja luovuutta. Kirjassa oli myös meditaatioharjoitus, istutaan rentoutuneena silmät kiinni ja työnnetään kielen pää kiinni kitalakeen etuhampaiden taakse. Löydetään hidas tasoittuva hengitysrytmi. Kuvitellaan ilman virtaavan sisällesi tietyn värisenä, koetaan tuo värillinen valo koko kehossa, väri puhdistaa ja huuhtoo kehoa. Nyt flunssaisena aikana olisi varmaan oranssin värimietiskelyn aika.
Oranssi on myös peruschakran väri, kehon puhdistautuminen, lihasten kunto, mielihyvä esimerkiksi liittyvät tähän chakraan. Kun peruschakra on tukossa olet epäluuloinen, huolestut toisten mielipiteistä saatat olla epäsosiaalinen.
Oranssin värin lisääminen saattaa tuoda uusia ihmisiä lähellesi ja myös eläimiä... no Maxi-koira on tulossa luoksemme yökylään n. tunnin kuluttua )

Meillä on erilaisia värimuistoja, jotka tekevät joistain väreistä turvallisia, surullisia, lohduttavia. Osa näistä varhaislapsuuden värimuistoista on alitajunnan kammioissa, ja saattavat tulla esiin unien kautta. Muistan lempeydellä äitini oranssin ruskeaa kesämekkoa, taisi olla Marimekon
kangas, lämpimät maanläheiset tunnelmat. Äiti teki minulle samasta kankaasta mekon ja olin niin ihastunut tähän aikuismaiseen väriin (ei ollut pastellin sinistä tai vaaleanpunaista) olin silloin n 6-vuotias. Lapsi saattaa kokea tietyt värit lasten väreinä ja sitten esim ruskeat, mustat ja murretun oranssin aikuisten maailman väreinä.

Sanotaan, että tiettyjä kirjaimia vastaavat tietyt värit ja näin voit saada selville oman nimesi väriskaalan. Tämän väriskaalan värit tasapainottavat ja parantavat enrgioitasi. Voi olla tämä uskon asia, mutta uskohan onkin esim paranemisen peruselementti. Mihin uskot se parantaa.
Oranssiväri puuttuu minun etunimestäni, oranssi on C:tä vastaava väri. No ainakin C-vitamiinin osalta oranssinvärinen appelsiinihan on hyvä esimerkki. Voisikohan tämä väriajattelu ulottua myös nuottien maailmaan, jos vaikka C-duurissa soitetut ja C:tä paljon sisältävät laulut vaikka parantaisivat flunssaa.. ;) esim lastenlaulut, enpä tiedä. Syntyi vain tällainen ajatuskuvio.
Olin vuosia sitten eräällä luennolla, jossa tulevaisuuden visiona luennoitsija sanoi, että tulee aika jolloin esim vitamiininpuutosta hoidetaan musiikkiterapialla, Eri nuotit värähtelevät eri tasolla. Ihmisen oman DNA tason määrittelemällä, voimme löytää ne elementit, jotka vaikuttavat esim vitamiinien imeytymiseen. Voi kuulostaa huu-haalta, mutta tämän päivän huuhaat ovat usein huomispäivän tiedettä.

Maxi pyörii tuossa jaloissani ja syö väillä sonninkorvaa, on vähän levoton ja haahuilee, ulisee minne Hilla hävisi. Toivottavasti yökyläily sujuu, me kun emme oikein ole koiraa tottuneet hoitamaan..Nyt taidan lopettaa tämän oranssin kirjoitteluni ja rapsuttaa Maxia.

Mosaiikkijäätä ja ajan henkeä

Olimme Jussin kanssa luistelemassa meren jäällä. Vastatuuli oli kova, puskin kuin puuhevonen tuulessa. Ilman luistelusauvoja en olisi edennyt piiruakaan. Käsivoimat olivat koetuksella, luistelutekniikkani on vielä kehittymässä, pahoissa uurteisissa kohdissa, jossa jää oli niin sanotusti röpöliäistä oli hankalaa edetä. Pidimme tauon saaren rannassa, laiturin nokassa joimme teetä. Saari kierrettiin ja toisella puolella oli onneksi jo myötätuulta ja pääsin helpommin eteenpäin. Jäässä oli paikoitellen kauniita kuvia kuin sulkia tai mosaiikkia jään sisällä. Otin valokuvia jos vaikka saisi maalausaiheita.

Viikonlopulla oli Sara meillä pitkästä aikaa yökylässä. Lapset sanovat totuuden; katselimme yhdessä maalaamaani tulppaanitaulua ja kysyin häneltä mitä taulussa hänen mielestään oli. Vastaus oli että rusetteja... kerroin että olivat tulppaaneja, johon Sara sanoi että ulkona on lunta eikä ole kukkia. Kerroin että taulussa olevat tulppaanit ovat sisällä ja ikkunan takana oli luminen piha. Ehkä lapsi onkin paras kriitikko taulujen suhteen, kertoo mitä näkee eikä mitä pitäisi nähdä ) Seuraavaksi ajattelin harjoitella meren maalaamista, aaltojen muotoja, tunnelmaa ja tutkia meriaiheista kotona olevaa kirjaa Meritaiteen mestareita ja katsoa valokuvia joita olemme kesäisin meriretkillämme ottaneet.

Olisi vain enemmän aikaa kaikkeen tällaiseen oman näköiseen tekemiseen, kuten maalaamiseen.
Tässä iässä pitäisi olla mahdollisuus toteuttaa niin sanotusti itseään eikä puurtaa kahdeksaa tuntia paperien ääressä sisällä toimistossa. En pidä sitä järkevänä, että eläkeikää pyritään nostamaan.
Jotta jaksaisimme eläkeikään töissä, olisi työpäiviä joustettava lyhyemmiksi, työn pitäisi kuulua ihmisen elämään siten että se olisi osana arjessa jaksamista, jolloin emme puhuisi eläkkeelle pääsemisestä.
Katselin tänään Hesaria ja huomasin, että kuolleita-osastolla on vanhusten lisäksi suuri 50-luvulla syntyneiden kaarti. Ihmisen elämä on lyhyt, pitäisi olla oikeus vapautua työn orjuudesta silloin, kun vielä jaksaa tehdä haluamiaan asioita ja muistaa mitä on tekemässä.
Välillä on sellainen olemisen tunne, että on ihan vieraassa ajassa läsnä.

Luin Hesarista artikkelia, jossa sanotiin esim että " Mediasta muodostuu hulluuden stimuloinnin kanava (Sloterdijk)ja että ratkaisu olisi paluu kristillisen hyvän tahdon jäljittelyn kierteeseen, kansainvälisissä suhteissa pitäisi noudattaa hyväntahtoista ja väkivallatonta yhteisoloa ja riittävää etäisyyttä naapurin asioihin." Tämä herätti minussa ajatuksen miksi tämä aika tuntuu joskus vieraalta, vierautta tuo osaltaan tämä etäisyyden puute toisten asioihin. (niin kansojen kuin yksilön tasolla) Vääristä asioista tirkistely-kirjoitellaan iltapäivälehdissä, yksityisasioista jotka kuuluisivat lähinnä henkilölle itselleen tai lähipiirille, totumme tällaiseen kirjoittelutyyliin... kutsumme sitä viihteeksi.

Kaamosaika ennen valoa

Kaamosaika, joulun odotus, lama kolkuttaa ovelle.. Varmaan monella meistä on ristiriitaisia ajatuksia siitä, käytetäänkö lama-aikaa aseena myös silloin, kun ei olisi edes tarvetta saneerata ihmisiä ulos työpaikoistaan. Miksi lomautukset ja irtisanomiset tulevat juuri synkimpään vuodenaikaan, miksi juuri ennen joulua. Moneen kotiin työttömyys heittää varjon, mieliala on ahdistava, juuri joulun kynnyksellä. Yhteiskunta toimii rahan ehdoilla. Päätökset tekee se, jolla on rahan valta tai akateeminen koulutuksen suoma asema, mutta onko aina kauaskantoista viisautta. Ei ole. Monilla työpaikoilla ei toimi oikea demokratia, vaan pelolla johtaminen. Epäsuora vihjailu ja epävarmuuden ilmapiirin luominen on johtamistyylinä se klassinen hajoita ja hallitse. Tämä epävarmuus koskettaa eniten niitä, jotka eivät ole enää kilpailukykyisiä työmarkkinoilla, jos olet liian vanha, liian sairas, liian yksinhuoltaja, liian kilttti, olet helppo kohde pelolla johtamiselle. Niin paljon elämästämme rakentuu kuitenkin arkipäivän rakenteisiin, laskut on maksettava, asuminen maksaa ja syödäkin täytyy , joten on alistuttava ja oltava hiljaa vaikka omatunto sanoo että se ei ole oikein. Tulee mieleen orjuuden ajat, torppari-ajat. Nykyajan orjuussidokset ovat monimutkaisempia, mutta vahvoja sidoksia.
Mikä voisi olla se murros, jonka pitäisi tapahtua, että yhteiskunnastamme tulisi oikeasti kaikille meistä hyvä paikka, paikka jossa kaverista pidetään huolta. Työpaikoilla olisi oikeasti se tiimi, joka tähtää yhteiseen hyvään, eikä vain omaan urakehitykseen ja hyötyyn. Tämän päivän useat nuoret johtajat käyttävät alaisiaan uralla kehittymiseen , missä ovat ne inhimilliset myös henkisiä arvoja kunnioittavat viisaat johtajat. Kenties koulutuksessa pitäisi olla oppiaineena ihmisläheinen filosofia ja uskonnon opeista ainakin armon ymmärtäminen.
Näitä asioita tänään ajattelin. Ehkä olen ajatellut hyvin tunnepitoisesti. Viisaat päätökset syntyvät siitä e,ttä tunne, järki ja tahto toisinaan myös armo ovat olleet edesauttamassa päätöksen syntymistä.

Hullut Muttiset ja me muut

Kuuntelin aamulla ohjelmaa kirjailija Keijo Siekkisestä ja hänen uudesta romaanistaan, jossa päähenkilö Muttinen joutuu mielisairaalaan, koska hän tuntee itsensä terveeksi, vaikka pitäisi olla sairauden tunto. Niinpä, eli hullu on hullu niin kauan kunnes painostuksesta johtuen myöntää olevansa sairauden tunnossa ja pääsee pilleripurkki kourassaan terveiden maailmaan. Terveen mielen käsitys on kenties liian suppea ja vaihtelee eri aikakausina, eri kulttuureissa.
Taiteilijoita on pidetty kautta aikojen hulluina, ja useat heistä ovatkin viettäneet omat aikansa esim. Lapinlahdessa. Luova, uutta aikaansaava mieli koetaan usein omana aikanaan hullunmieleksi. Mieleksi, joka on löytänyt erilaisia mutta ei niin sovinnaisia ulottuvuuksia ja kytköksiä . Tämän mielen tuotokset ovat avanneet tietä uusille ajatusmalleille.


Suurin osa meistä kulkee vahvimpien joukoissa, hiljaisina seuraajina. Sellainen sairastuttaa. Meillä kaikilla ei ole niin vahva luonne, että uskaltaisimme olle oikeasti omanlaisiamme. Kun tarpeeksi pitkään noudatamme vain enemmistön paineesta johtuvaa elämänmuotoa, niin sairastumme ja masennumme. Olisi hyvä, jos olisimme niin vahvoja että sanoisimme mielipiteemme ja eläisimme oman näköistä arkeamme, mutta pelkäämme että meille nauretaan ja suljetaan sovinnaisen piirin ulkopuolelle . Seurauksena on, että alamme voida pahoin. Mutta näinpä tämä elämä kulkee. Olisi siis löydettävä keinoja olla oma itsensä .
Kodin pitäisi olla se paikka jossa voin olla minä, se minä joka olen ollut jo lapsuudesta. Minä, joka on monipuolisempi, luonnollisesti reagoiva, hassuttelija, synkkä, laiska, välillä niin maanisen ahkera. Myös kodin pitäisi kuvastaa asujaansa. Olemme niin sisustuslehtien lumoissa, että moni meistä toteuttaa jotain yleisesti hyväksyttyä asumisen ihannetta ja unohtaa sen, että koti saa olla asutun näköinen. Haemme muiden hyväksyntää ulkoisten seikkojen avulla. Kaipaisin sisustuslehtiä joissa näkisi erilaisia persoonallisia, asutun näköisiä koteja.
Ehkä tämä trendi onkin jo ovella..

Kieli alkaa mielestä..

Vaikuttaako kieli ihmisen ajattelutapaan vai ajattelumme käyttämäämme kieleen.. Filippiineillä asuvalla Hanunoo-heimolla on yli 92 eri nimeä riisille, se kertoo miten tärkeässä asemassa riisi on kyseisessä yhteisössä.


Käyttämämme kielet kuvastavat sitä kulttuuriympäristöä, jossa elämme, se kertoo sanojen rikkautena siitä mikä on meille tärkeää. Kieli ei kuitenkaan määrää sitä miten havaitsemme ympäristömme, kieli on vain yksi ajattelun välineistämme. Kun puhumme toisillemme, niin kieli on vain osa sitä informatiota jota välitämme. Eleet, äänensävyt, tunnetila, jonka vallassa puhumme vaikuttavat siihen, miten kuulija tulkitsee viestimme. Samoin kuulijan ominaisuudet, kulttuuritausta, tunnelataus, koulutustaso, odotukset ym suodattavat ja muovaavat kuultua viestiä. Pelkkä läsnäolomme vaikuttaa toisiin ihmisiin.

Naiset puhuvat usein tunneviestinnästä, joka on tärkeää läheisissä ihmissuhteissa. Tunneviestintä on hienovaraista, kokonaisvaltaista ei pelkästään arkeen , fyysisyyteen tai taloudellisiin seikkoihin perustuvaa kommunikointia . Tunneviestintää voisi kuvata, että se on luovaa, uusia tapoja kohdata toinen, jonkinlaista intuition johdattamaa hyvään tahtoon perustuvaa lämmintä huomioimista, yhteenkuuluvuuden aistimista, sitä että kohdataan ei vain miehenä ja naisena vaan mennään syvemmälle ihmisyyden "lähteille" sinne mistä henkinen yhteys syntyy.
Ja yksi tärkeä tunneviestinnän kohde monelle meistä ovat kotieläimet. Yhteinen kieli on hienovaraista, äänensävyt, fyysinen kosketus, katsekontakti. Jos kohtelisimme toisiamme kuin parasta ystäväämme Moppea, niin monet parisuhteemme voisivat paremmin. Eläin on vilpitön ja rehellinen, siksi kohtaamisemme on helpompaa kuin ihmisen kanssa, joka usein saa meidät näkemään omat vajavaisuutemme ja heikkoutemme. Mutta parisuhde onkin usein hyvä tapa oppia tuntemaan itsensä toisen kautta, toisen ihmisen erilaiset luonteenpiirteet hiovat särmiämme ja opettavat . Kasvaa yhdessä omaksi itsekseen..

Unimaalaus

Maalasin taulun aamulla, vedin paksuin vedoin isolla pensselillä perspektiivivärejä ja sitten annoin intuitioni työskennellä. Maalasin lehden muotoja, köynnöksiä. Annoin tunteen johdattaa, lehtien värit kuvasivat omia elämäni aineksia, luonnettani, tunteita, elämän ulottuvuuksia. Maalaaminen on osa itseäni sillä tekemisen hetkellä, jatke itseeni. Peili, joka kertoo missä olen ja mihin olen matkalla. Tunteet ja olotila maalatessani eivät ole arkitodellisuuttani vaan unen kaltainen, erilainen olotila, silti hyvin keskittynyt. Lopputuloksessa oli paljon yllättävän hyvää, paljon kehitettävää, mutta jätin maaluksen hieman keskeneräiseksi. En ylityöstänyt sitä. Toisinaan kun maalausta parantelee liian kauan, sen idea peittyy. On hyvä jättää tekele keskeneräiseksi, niinhän kaikki elämässä on tavallaan keskeneräistä, asioiden loppuunvieminen on jonkinlainen illuusio. Emmehän koskaan pääse perille tai saa valmiiksi. Valmiiksi saaminen on keinotekoista, on vain paljon asioita tapahtumia, joille sepitämme esim lopun. Elokuvissa täytyy olla the end, mutta kuva jatkuu vaikka suljemme vastaanottimen. Alku ja loppu ovat jonkinlaisia rajapyykkejä, joille annamme nimen alku ja loppu.
Usein, kun olen nähnyt unta ja aamulla herään; palautan unen juonta mieleeni, tuntuu että unikuvani syöksyvät ja järjestäytyvät jonkinlaisen päivätajunnan organisaattorin, suodattimen kautta, joka keksii unelle sopivan lopun... vaikka unessa ei sellaista ollutkaan. Unet muuttuvat kertoessamme niitä. Samoin kuin muistot muuttuvat elämän edetessä, kokemamme asiat värittävät vanhoja muistojamme aina uudelleen ja uudelleen. Päivätajuntamme kertoo unen sanoilla, uni nähdään suoraan, koetaan suoraan. Sanat jotka tulevat tähän väliin eivät aina riitä unta selittämään. Toisinaan voi maalaus kuvata unta paremmin, kuin sanallinen ilmaisu. Unen kieli on kieletöntä, ohi sanojen, taakse sanojen ..

Kaaos alkaa luovuuden porteilta

Elämme usein kaaoksessa, joka järjestäytyy sisäisesti intuition ja uskon kautta ja ulkoisesti aistiemme ja loogisen rationaalisen ajattelun kautta. Olemme tässäkin suhteessa kahden maailman kansalaisia. Unet ovat näitä sisäisten tuntojemme kuvia. Matti Bergström sanookin, että meillä on tieteelliset ja humaanit aivot. Unien ymmärryksen saammekin varmaan näillä humaaneilla aivojen osilla. Tosin humaanit aivot ovat myös tiedon ja tunteen yhdistymisen valtakunta, luovan ajattelun keskus. Olin kerran yhdellä Bergströmin luennolla, jossa hän innostuneesti ja hyvin tunteella kertoi lapsen aivojen suuresta mahdollisuudesta, lapsi elää myyttien, satujen maailmassa. Lapsi on vapaa aikuisia rajoittavista säännöistä. Onko lapsen aivoissa vielä niin tuoreena muisto tuosta tilasta ennen syntymää, kun lapsi keinui äitinsä kohdussa, painottomuus vapauttaa. Onneksi aivomme kelluvat kuitenkin päämme sisällä, jospa jotain painovoimatonta luovuuden mahdollisuutta saisimme tästä...
Meitä ihmisiä on ns tietoihmisiä, uskoihmisiä ja tieto-uskoihmisiä. Koululaitos tuo korostetusti esille tietoihmisen , uskominen on minimoitu, jolloin ei opita ymmärtämään kokonaisuuksia. Sitähän asioiden ymmärtäminen on, että kokonaisuus asiasta tulee nähdyksi ja oivalletuksi. Syvä uskominen , luottaminen ilman tarkkaa tietoa aidoimmillaan tulee aivojen syvistä osista. Kun seuraa lapsen leikkejä, niin läsnäolon voi aistia keskittyneen hartaana, lapsi on kuin meditatiivisessa tilassa leikkiessään. Kun olen seurannut Saran ilmeitä ja eleitä, kun hän kuuntelee aikuisen jotain kertomusta, on suorastaan ihastuttavan huvittavaa miten hän itse ilmeillään ja elelillään uppoutuu kuulemiseen aivan kokonaan.Tämä kokonaan läsnäolon-taito aikuisilla on usein kadonnut.

Meillä on aivoissamme Bergströmin mukaan myös ns taivaskanava, (mm. Raamatussa Saarnaaja sanoi, että iankaikkisuuden hän laittoi heidän sisimpäänsä) josta yhteys jumaluuteen ja sieluun syntyy, pyhä tila, mahdollisuus rajojemme ulkopuolelle. Kun koemme luonnon keskellä olevamme yhtä luonnon kanssa , saamme kokemuksen omasta sielustamme löydämme näin sielumme myös itsemme ulkopuolelta. Ennenmuinoin ihminen koki mystisen jumalan olemuksen kaikkialla luonnossa, luonnonvoimat, metsänhenget, ukkosen ja auringon jumala, kaikki nämä kertoutuvat eri kansojen ikiaikaisissa tarinoissa. (Egyptin Ra:sta meidän Ukko-ylijumalaamme)
Latistamme usein arkipäivämme kiireen ja moninaisten totuttujen ajatuskuviemme keskellä. Mutta kun olemme hyvin rentoutuneita, niin löydämme itsestämme sen olotilan, kun kaikki on kohdallaan ja hyvin. Kenties olemme silloin matkalla sielumme ymmärrykseen. Kesäloman joutilaisuus, aikatauluttomuus, luonto ja vain olla niin kuin kiinalaiset viisaat sanovat; Wu-Wei eli tekeminen ilman tekemistä, itsemme unohtaen. Joutilaisuudesta voimme löytää lapsuudessa kokemamme jatkuvan kesän mielentilan jolloin oli vain aikaa........

Juuret alkavat kasvaa

Katselin taas yhtenä aamuna puutarhaohjelmaa. Pysähdyin kuuntelemaan; englantilainen viherpeukaloinen mies oli katkaissut pelargoniasta oksan tai pistokkaan . Oksa oli katkaistu sopivasta kohdasta , haarautumiskohdasta (tai silmunkohdasta). Hän sanoi, että jos katkaistu kasvi aikoo selviytyä hengissä, on sen ainoa keino kasvattaa juuret. Kasvi tietää sen ja antaa käskyn juurien kasvamiseen. Unista sanotaan myös että; tietoisten ajatusten näkymättömät juuret löytyvät unistamme. Tietoisen mielen käsitteillä ovat myös omat psyykkiset assosiaatiot, jotka löytyvät unen maailmasta. Kuten kasvi tarvitsee hiekkaa, multaa, valoa ja vettä, niin myös ihmisen on hyvä löytää päivätajuntaansa syvempi ymmärrys unista.

Voitaisiin ajatella, että myös ns alkuihmisyyden juuret löytyvät unista. Jung sanookin, että monet unet ovat primitiivisten ideoiden, myyttien ja riittien kaltaisia. Ne muodostavat sillan tietoisten ajatusten ja värikkäämmän primitiivisen ilmaisumuodon välille. Primitiiviset ilmaisumuodot vetoavat suoraan tunteisiin; tällaistahan on unien kuvakieli .Päivätajunnassa ilmaisumme on haalistunut, sensuroitu. Olemme riisuneet monet ajatukset/sanat niiden emotionaalisesta voimasta, emmekä enää edes reagoi niihin. Jos sanon sinulle että, "suksi suolle", niin uskon, että ymmärrät , että tarkoitan "mene nyt pois siitä häiritsemästä", unessa sama asia tulee tunneryöppynä; vajoat suohon kainaloitasi myöten ja tunnet ahdistusta ja pakokauhua . Unen kielen suuri tunnelataus pakottaa meitä kiinnittämään huomiota alitajunnasta nouseviin käsiteltäviin asioihin. Elämämme on usein sellaista pintapuolista small-talkia ; keskustelua ns.sallituissa rajoissa. Joudumme toimimaan vasten omaa persoonaamme, joudumme pysäyttämään monta epämieluisaa ajatusta, pahoitamme mielemme, nielemme kiukkumme ym eli lakaisemme nämä tunteemme alitajuntaamme, joka sitten taltioi nämä ja unen kautta kehoittaa sitten puuttumaan asiaan, jotta kokonaistasapainomme säilyisi, pysyisimme omina kokonaisina itsenämme. Alitajuntaamme siirrämme toki myös aineksia uusiin luoviin ajatuksiin, kukapa ei olisi kokenut näitä "nyt sen ymmärrän" oivalluksia.

Harrastan maalaamista, tosin nykyään kausittain, Usein minulla on ollut mielessäni kuva taulusta, jonka maalaan, mutta alkaessani maalata huomaan ,että taulusta tuleekin ihan jotain muuta. Aihe saattaa löytyä jonain pienenä yksityiskohtana taulusta. Kun olin kouluikäisenä työväenopiston maalauskurssilla, opettajani sanoi,että minun tauluistani näkee, että ne ovat minun tekemiäni. Myöhemmin ymmärsin, että tekemäni kuvat ovat persoonani jatkeita, omaa kuvaani. Elementit, joista tauluni syntyvät ovat minussa, varmaankin alitajuntani saa näin nähdyn muotonsa.

Lapsuuden leikkipaikat ja unimaisema

Olin iltapäivällä lenkillä ja kävin katsomassa lapsuuteni leikkipaikkoja. Metsä, jossa kavereitteni kanssa leikin on vielä onneksi olemassa ja melkein samanlaisessa luonnontilassa kuin lapsuudessani. Kallioita, mäkiä, sekametsää ja näin keväällä kevättähtimöt kukkivat siellä valkoisena mattona. Metsässä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia vallihautoja. Vallareita, joiden yli hypimme, joissa lumisina talvina kahlailimme ja leikimme piilosta. Ne korkeat kivirappuset, joiden päällä leikimme kuninkaanlinnaa. Se suuri mäki, jossa katkaisin veljeni vanhat puusukset, jotka isä sitten korjasi.
Tämä metsä on usein unissani, unimetsäni, siellä tapahtuu paljon salaperäisiä asioita. Joskus lennän metsän yllä, toisinaan jokin selittämätön tumma vaara uhkaa ja vetää magneetin tavoin metsän syövereihin.


Unissamme palaamme vanhoihin koteihimme ja paikkoihin, joissa lapsena leikimme. Sanotaan, että kaipaamme silloin jotain menneisyydestämme. Kaipaammeko lapsuuden turvallista aikaa. Pohdimmeko ongelmallisia suhteitamme vanhempiimme. Emmekö halua kasvaa aikusiksi, olemmeko kypsymättömiä. Uskoisin, että lapsuudessani minua ei sitonut samalla tavalla looginen järki, vaan elämää ohjasi intuitio ja viattomuus. Unien sanotaan olevan viattoman viisauden tilan kuten lapsuudenkin. Sanotaan myös, että vain unennäkijä itse voi tietää mitä unensa tarkoittaa.
Lapsuusmaisemat voisivat kuvata unissani sitä luovaa intuitiivista pohjaa, jossa mieleni lepää.
Uni ja päivätajunta luovat ihmisestä kokonaisuuden. Unet ovat suoria, unet kuulevat meitä ja
unet näkevät meidät ja kertovat mitä näkyy.

Luin unen biologiasta, että päivätajunnassa, kun esim. luemme tai ratkaisemme aritmetiikan ongelmia, aivoissa aktivoituu keskittyneitä alueita, jotka voivat sijaita kaukana toisistaan. Valvetilan ajattelu paikallistuu näihin keskuksiin. Unennäkö on taas yhteydessä näiden keskusten väliseen tilaan ja niiden yhdistämiseen. Tuli mieleeni, että se mitä on tilojen välissä on olennaista. Aivan kuten joogassa mietiskellään ulos ja sisäänhengityksen välissä olevaa tilaa. Ja meditaatiossa iloitaan, kun löydämme ajatusten välisen tyhjän tilan.

Lupiineja ja mielen samentajia

Sateinen aamu, leikkasin syyshortensian kuivuneita oksia. Lemmikit kukkivat pensaan juurella. Sade yltyi ja tulin sisälle. Katselin äsken televisiosta jotain puutarhaohjelmaa, jossa koko puutarha meni uuteen uskoon. Ihmettelen ihmisten vimmaa tuhota vanhoja vähän villliintyneitäkin puutarhojaan. Tilalle rakennetaan moderni persoonaton tarha, jossa valkoiset hiekkakivet koristavat jotain ikivihreää pensastoa. Miten kauniita ovatkaan vanhojen talojen villitarhat, joista löytyy joskus niitä ihania valkoisia kaariporttejakin. Muistoissani on hyvin selkeänä lapsuuteni puutarha, mamman pyöreän muotoinen orvokkipenkki, jossa oli erivärisiä suuria orvokkeja. Pitkä kukkapenkki, jossa kasvoi valmuja, harjaneilikoita, Puutarhan takaosassa viliintyneessä maassa lupiineja ja lemmikit joita kasvoi puutarhan laitamilla, sinisenä harsona. Lupiinien tuoksun sanotaan olevan portti tuonpuoleiseen, tuoksu on erikoinen ja siitä tulee mieleeni jotain, jonka olen kenties unohtanut. Tätä vanhaa lapsuuteni puutarhaa ei enää ole. Se on säilynyt unimaisemassani ja miten onkaan hyvä että näin on. Voin palata lapsuuteni kesiin niihin lämpimien kesäpäivien tunnelmiin unissani, kävelen puutarhan hiekkapoluilla ja katselen ympärilleni, oloni on rauhallisen onnellinen.


Kuvastaakohan ihmisen suhdetta uniin myös hänen suhteensa puutarhoihin. En tiedä, mutta ajattelen, että ihminen joka uneksii paljon, näkee myös unta puutarhoista ja on usein villien puutarhojen ystävä. Itselläni on pieni puutarha tai pala luontoa takapihallani. Annan voikukkien kasvaa siellä ja ihailen jokaista kasvia joka ponnistelee valoon ja elämään. Suhteeni kasveihin on vaaliva ja ihmettelevä, kiitollinenkin.


Päivätajunnassa elämme kuin suodattimien kautta, tai kuten buddhalaiset kutsuvat mielen samentajien kautta. Emme näe asioita suoraan vaan erilaiset ennakkoasenteet, odotukset, pelot ja toiveet värittävät suhdettamme kanssaihmisiin , elämän tapahtumiin ja tekoihimme. Emme useinkaan edes tiedosta näitä samentajia. Ihminen luo motiiveillaan, tunteillaan ja tekemisillään oman elämänsä ja sen psykologiset ja jopa fyysiset olosuhteet.
Uskon, että unissamme emme suodata tapahtumia vaan koemme ne suoraan. Kertoessamme unistamme jätämme usein kertomatta asioita, jotka tuntuvat meistä vääriltä tai kieroontuneilta, sensuroimme ja kerromme usein oman versiomme unestamme. Sekin voisi olla itsetutkistelua miettiä, miksi sensuroin ja kerron uneni niinkuin sen kerron..
Unet ovat yhteisiä meille kaikille ihmisille (no jaa näkeväthän koiratkin unia, varmaan Maxin tassut rapsuvat ja häntä vispaa kun se uneksii) unen kieltä ymmärtää, kun on lukenut paljon satuja ja myyttejä. Älä kerro uniasi ihmiselle, joka ei ole niistä kiinnostunut tai mitätöi unesi. Unemme ovat henkilökohtaisia lapsiamme, mielemme lahjoja, lohduttajia ja kasvattajiamme.
Unen kertomisen ilmapiirin tulisi olla hyväksyvä ja arvostava.

Oksan varassa ja kuva-aallokossa

Viime öiden unet ovat olleet sekavia, en muista kuin jotain pieniä tuokiokuvia. Yhdessä unessani roikuin kallion reunalla ja pidin oksasta kiinni. Kädestäni piti kiinni myös pieni tyttö, ehkä se olin minä itse pienenä. Oksa oli yhtäkkiä irtonaisena kädessäni,mutta silti en pudonnut. En ollut oksan varassa, vaan oksa oli kädessäni ja leijailin turvallisesti maan kamaralle tyttö käsipuolessani.


Unissani olen se, joka olen aidosti sisimmässäni. Päivätajunnassa, hereillä olessamme pyrimme olemaan usein jotain, jota haluaisimme olla. Ajattelemme, että kun olen hyvinvoivan menestyvän näköinen, kotini on ulospäin trendikäs kuin näyteikkuna muille ja urani nousussa, niin tämä kuvastaa myös sisäistä hyvinvointiani, mutta näinhän se ei aina ole. Voimme olla sisäisesti tyhjiössä, mutta ulkoinen muille näkyvä roolimme/elämämme voi näyttää todella hyvältä. Ja aina on ihmisiä, jotka sekä sisäisesti ja ulkoisesti näyttävät voivan huonosti. Mielestäni sanonta mitä ulkona sitä sisällä ei ole totta. Vaan useimminkin on niin että ulkoisella järjestyksellä yritän luoda järjestystä ja hyvää oloa sisimpääni, ja hetkellisesti se onnistuukin. Mutta viimeistään unet alkavat kertoa elämän valheellisuudesta ja pahasta sisäisestä ristiriidasta. Toistuvat painajaisunet kuvaavat usein ratkaisematonta ongelmaa, jonka olemassaoloa emme usein halua edes myöntää itsellemme.




Vuosia sitten näin toistuvaa unta vanhasta ränsistyneestä talosta, johon minun piti muuttaa. En olisi halunnut muuttaa sinne, talon katto oli rikkinäinen ja sammaltunut, huoneet oudon aavemaisia , pelkäsin talossani. Sitten uneni kerran muuttui. Huomasin että taloni yläkertaan oli muuttanut tyhjiin huoneisiin ihmisiä, en ollutkaan yksin talossani, sain turvaa muista, olin helpottunut. En ole enää nähnyt unta tuosta talosta.


Nykyisin on olemassa erilaisia uniryhmiä, joissa kerrotaan jo pohdiskellaan unia. Mielestäni unien kirjoittaminen ylös on hyvä tapa, samalla voin kirjoittaa myös niitä ajatelmia ja tapahtumia joita uskon uneeni liittyvän. Ikäänkuin kirjoittaisin päiväkirjaa, jossa myös uneni ovat mukana.

Florence Vidalin ajatuksia unesta ja luovuudesta; "Henki livahtaa tiehensä purjehtii. Se kiinnostuu tuosta kuva-aallokosta, joka on pulpahtanut esiin ilman järjestystä, miten tahansa, kaikista niistä hengen sijoista, joita ei muuten tulisi mieleen tutkia. Ja silloin tehdään löytöjä. Syy on yksinkertainen; tutkimusalueella ei enää ole aitoja. Se tulee yhtä vapaaksi kuin villi manner ilman rajoja, koko täydellisessä laajuudessaan. Tutkija pyyhkii täten muistikenttää, joka on rajattoman paljon laajempi kuin hänen valvetilan aikana käyttämänsä. Hän harhailee tiedostomattomuutensa syvyyksissä."

Kevättä ja koppakuoriaisia

Kesää kohti, retkeilimme tänään metsässä, lintujen uskomaton laulanto täytti tuoreen puhkeavan metsän. Olimme uimassa lammessa,vesi oli varmaan 13 asteista, hikinen iho viilentyi mukavasti. Rantakalliolla kuhisi heräävien muurahaisten seurue. Joimme simaa ja katselin kun iso muurahainen yritti kiivetä jalkaani ylös,karistin sen.

Viime yön uneni alkoi hyönteisistä. Kävelin ulkona ja ampiasparvi tai pikemminkin muutama ampiainen lähti minua seuraamaan. Panin jo juoksuksi, mutta siivekkäät pysyivät perässäni ja syöksyilivät kohti. Juoksin uneni taloon sisälle ja vedin ulko-oven kiinni. Pääsinpäs niistä eroon ajattelin, kunnes huomasin, että yksi ampiainen oli tulossa sisälle oven yläosassa olevasta koristereiästä. Kommunikoin sen kanssa jotenkin ajatuksen tasolla ja sanoin, että älä tule minua kiusaamaan. Mutta ampiainen tyynnytteli minua ja ymmärsin, ettei se halunnutkaan vahingoittaa. Ampiainen tuli siis sisälle huoneeseen ja laitoin sille asuinpaikan pienestä puisesta laatikosta. Mutta se ei viihtynyt siellä ja tepasteli ja lenteli huoneessa, pelkäsin, että joku teloo sen, kun se on niin pieni. Yhtäkkiä tämän uniampiaisen ympärille kehittyi vaaleanpunaista tahmeaa vaahtoa ja ajattelin että nyt se kuoli. Pyöritin sormellani tuota vaahtokasaa, jossa pieni ampiainen oli. Yhtäkkiä huomasin siinä pyörittäessäni, että ampiainen olikin muuttunut pyöreäksi suureksi koppakuoriaiseksi. No, nyt se oli ainakin sen kokoinen, ettei kukaan sitä vahingossa tapa. Koppakuoriainen oli pöydällä, kun ystäväni tuli käymään, hän luuli että se on mekaaninen lelu. Kerroin hänelle, että se on elävä hyönteinen ja osaa totella käskyjä. Sanoin: lennä , ja niin kuoriaiseni ponnahti lentoon. Ystäväni ihmetteli suuresti.

Pohdiskelin tätä untani, muistan lukeneeni joskus, että hyönteiset, jotka surisevat unessa, kuvaavat hermostollisia häiriöitä. Unessani tämä ampiainen kävi läpi jonkinlaisen muodonmuutoksen ja siitä tuli suuri ja näkyvä . Sain telepaattisen kontaktin tähän unikuoriaiseeni ja tunsin myötätuntoa sitä kohtaan.

Selasin erästä vanhaa unikirjaani ja koppakuoriainen oli siinä ns Itsen symboleja, eli Itse on kaiken sen ilmentymä, miksi ihminen voi henkisesti kehittyä. Melkoinen ristiriita unessani, sillä ampiainen kuvaa unikirjani mukaan laiskuutta ja hyödyntavoittelua. Mutta tällaista sisäistä taisteluahan tämä elämä on.